Muistan pienenä ajatelleeni, että asun museossa. Kaikki seinät olivat täynnä taidetta, ja vierailulle tulleet ihmiset katsoivat niitä hiljaa ihaillen ja toisilleen kuiskaillen ja supattaen. Kuten kulttuurikodissa kliseen mukaan kuuluu, kaikkialla oli tuoleja mihin ei saanut istua, huoneita johon ei saanut jättää leikkikaluja, pintoja joille oli laitettu esille asioita ikäänkuin sattumanvaraisen huolimattomasti, mutta silti harkiten.

Laila Pullisen säätiö jatkaa vaihtuvien näyttelyiden sarjaa koostamalla näistä vaihtoehtoisista poluista ja materiaalitutkielmista ensimmäisen yhtenäiseksi kuratoidun kokonaisuuden.

Näyttelyssä on esillä Laila Pullisen säätiön kokoelmiin kuuluvia veistoksia vuoden 1958 näyttelystä, mutta myös pari veistosta joita ei aiemmin ole nähty.