LAILASISYFOSFENIX

kesä 27, 2024

Kuvanveistäjän elämä on painia konkreettisten asioiden kanssa: kivien ja pronssien, kipsien ja vahojen. Ajatuksen siirtäminen näkyvään materiaaliin on aina fyysinen prosessi, ja se muokkaa tekijää yhtä paljon kuin sitä ideaa, jota ollaan materiaaliin siirtämässä.


Kuten Laila Pullinen aina yritti niin kuvataiteilijana kuin yhteiskunnallisena toimijanakin näyttää, luova työ poikkeaa kaikiesta muusta työstä olennaisella tavalla. Esoteriaa tai inspiraation odotusta tämä ei kuitenkaan ollut hänen tapauksessaan, sillä hän oli taiteilija joka pakotti itsensä työpöydän ääreen joka päivä kello kahdeksan aamulla. Työn käsite oli hänelle siis varsin protestanttinen ja rigidi, elämään järjestystä ja koherenssia luova kehikko, jonka varaan pystyi laskemaa amorfisempia kokonaisuuksia. Hän usein sanoi, että paras tapa saada inspiraatiota on aloittaa aamu päivittämällä kirjanpitoa tai muulla vastentahtoisella tehtävällä, jolloin mieli alkaa etsiä uomia pois siitä tilanteesta.


Tästä voidaan johtaa ajatus, että työn luova osa oli tavoittelemisen arvoinen pakopaikka arjen rutiinien keskellä; eräänlainen virvoittava keidas, pikemminkin kuin se kuluttava ja likainen mekaaninen työ, millaisena kuvanveistäjän työ sivustakatsojalle saattaa näyttäytyä. Silmän ja käden kordinaatiossa ja loppuunsa hiotussa yhteistyössä on virvoittavia ja ajattelua uusivia elementtejä, jonka kautta työn merkitys Pulliselle selittyy.


Tämän ohella 6-8 kg painoisten kulmahiomakoneiden ja monimutkaisissa asennoissa käytettyjen raspien ja talttojen kanssa työskentelyssä on kiistaton fyysinen ulottuvuus, jotka olivat tämän puolensa kautta se ainoa kuntosali jonka kuvanveistäjä tarvitsee, samoin kuin repetitiivisten ja meditatiivisten liikesarjojen kautta myös se joogasali joka hänen olemuksensa harmonisoi.


Fyysisessä työssä aina läsnäollut henkinen ulottuvuus kannateli tekemistä aina sen verran, ettei raskaskaan työ koskaan muuttunut merkityksettömäksi raatamiseksi – mutta etenkin myös toisinpäin: henkinen ankkuroitui fyysiseen tavalla, joka piti sen aina kiinni ympäröivässä todellisuudessa. Kaikkein dramaattisimmin tämä todentuu kolmessa eri uran vaiheesssa, joissa taiteilija kuntouttaa itsensä rampauttavista sairauksista ja umpikujista nimenomaan taiteensa avulla, tallentaen havaintojaan, ja nousten ylitsepääsemättömien esteiden yli, ilmentäen joka solullaan

”uskoa siipieni voimaan, tuhkasta
nousten / uudestaan / uudestaan / uudestaan”.

Tämä on se ulottuvuus, joka yhdistää 14-vuotiasta anorektista tuberkuloosipotilasta Ahveniston parantolassa ja 74-vuotiasta aivoinfarktista toipuvaa vanhaa mestaria Nissbackassa: kuvanveiston uudeksiluova voima. Tai Lailan sanoin ”sama raskas kivi, vuorta ylös / uudestaan / uudestaan / uudestaan”.


Ensimmäinen jälleensyntyminen: Ahvenisto ja savi


Kuvanveisto löytyi Ahveniston parantolassa. Lahden piirustusilloissa maalaamisen ja piirtämisen perusteita opiskellut Pullinen sai kiitosta opettajaltaan piirustuksistaan, mutta vasta savi antoi nuorelle taiteilijalle tarpeellisen vastuksen johon ankkuroitua, sen enkelin jonka kanssa painia.

”Taidehistoria osoitti Laila Pulliselle, että elämässään epäonnistumisen kokeneet taiteilijat saattoivat saavuttaa hyväksymisen töittensa kautta, vaikka usein vasta kuoltuaan. Myõs Laila Pullinen tunsi omalla kohdallaan, että vain taiteessa onnistumalla oli mahdollista saavuttaa hyväksyminen ja että myös oikeus henkilökohtaisen harmonian, kauneuden ja onnen kokemiseen tulisi mahdolliseksi vain taiteiden kautta. Karjalaisuudesta heimoperinteenä saatu optimismi näytti tietä uudenlaiseen elämänasenteeseen. Laila Pullisen ajatusmaailma suuntautui fyysisestã ympäristöstä henkisiin tavoitteisiin. Elämän merkitys löytyi filosofiasta, kuvataiteista, kirjallisuudesta ja klassisesta musiikista. Maailmankuva rakentui yhä enemmän puhtaan idealismin pohjalle. Laila Pullinen osallistui jälleen Lahden Taiteilijaseuran piirustusiltoihin. Öljyvärien käyttö alkoi kiinnostaa häntä, mutta tärpätti aiheutti iho-oireita sormissa. Silloin innostus kuvanveistoa kohtaan kasvoi, mutta hänellä ei ollut varaa osallistua Lahden Taiteilijaseuran järjestämille kuvanveistokurssille. Hän onnistui kuitenkin pääsemään mukaan tuttavansa Eeva Malinin muotokuvamalliksi ja sai siten seurata ilmaiseksi Veikko Leppäsen opetusta.” […]


”Kunnon parantuessa Laila Pullinen osallistui [Ahveniston] parantolassa järjestettyyn kuvanveistokurssiin. Siellä hän teki savesta erään Turengissa asuneen valokuvaajan muotokuvan. Tämä oli niin tyytyväinen kuvaan, että han pyysi Laila Pullista tekemään muotokuvat myös kahdesta tyttärestään. Nämä kuvat tehtiin valokuvaajan kotona, jossa Laila Pullinen kävi junalla parantolasta käsin. Hän osallistui vähän aikaa myös kirjeopiston piirustuskurssiin, mutta se ei ollut riittävän haastava, koska hän oli saanut Lahdessa pirustuksen opetusta jo aikaisemmin. Lääkäri Ukko Niittylä oli ottanut Laila Pullisen toipumisen erityiseen seurantaansa. Kuultuaan muotokuvien teosta Niittylä pyysi Laila
Pullista tekemään poltetusta savesta veistokset kolmesta vanhimmasta lapsestaan ja lupasi maksaa kuvien teosta ja polttamisesta aiheutuvat kustannukset.

Laila Pullinen teki parantolassa lisäksi polttamattomasta savesta pari työtä, jotka olivat esillä Hämeenlinnan taiteilijaseuran näyttelyssä vuonna 1953. Toinen niistä oli pienikokoinen omakuva paksussa villapaidassa ja farkkuhousuissa. Tällä kerralla sairaudesta paraneminen oli vaatinut parantolahoitoa syksystä 1951 kevääseen 1953. Laila Pullinen kirjoitettin ulos parantolasta toipuvana, mutta vielä sataprosenttisena keuhkoinvalidina. Syynä siihen olivat arpeutunut vasen keuhko, pysyvästi kokoon painunut oikea keuhko ja oikean keuhkopussin paksuntuminen. Lahden kaupungin sosiaalitoimisto ilmoitti Laila Pullisen kansaneläkkeen saajien joukkoon.

Lääkäri Ukko Niittylän neuvosta Laila Pullinen ilmoitti kuitenkin, että hän ei halua kansaneläkettä vaan aikoo aloittaa opiskelun. Toipumisen edistyessä Laila Pullinen oli päättänyt hakeutua oppilaaksi Suomen Taideakatemian kouluun Ateneumiin. Siitä kuultuaan Ukko Niittylä sanoi potilaalleen, että se on kyllä sitten tämän elämän viimeinen vuosi. Laila Pullinen vastasi: “Olkoon se sitten minun viimeinen onnellinen vuoteni.”

Ahvenistossa olon aikana Tyyni Pullinen oli muuttanut Lahdesta Helsinkiin poikansa opiskelun alkamisen vuoksi. Laila Pullinen muutti parantolasta päästyään suoraan Helsinkiin äitinsä ja veljensä luokse. Laila Pullinen hakeutui heti Suomen Taideakatemian koulun pääsykokeisiin mukanaan joukko maalauksiaan, Ukko Niittylältä lainaksi saadut lasten terrakottakuvat ja pari muuta savityötä. Aiemmasta sairaudestaan Laila Pullinen ei uskaltanut puhua mitään. Hänet hyväksyttiin syksyllä 1953 alkavalle taidemaalarilinjalle, koska se kuulemma sopi paremmin naiselle. Laila Pullinen halusi itse kuitenkin kuvanveistäjäksi ja saikin omasta pyynnöstään siirron kuvanveistoluokalle. Koulutus Ateneumissa kesti kolme vuotta, kevääseen 1956.” [Arno Forsius, Lahti-Hollola, 2000]


Toinen jälleensyntyminen: Montréal ja valosta erottuva Kristus

Montrealin maailmannäyttely räjäytystekniikalla työstetyt kuparireliefit olivat Lailan ensimmäinen ja kenties vieläkin merkittävin askelma kansainvälisille taiteen näyttämöille. Innovatiivinen tekniikka ja anteeksiantamaton kahdeksan kuukauden aikataulu kuitenkin tuovat mukanaan ongelmia: taiteilija vastaa teoksen hiomisesta ja kiilloituksesta yksin, ja tekee työtään usein vaikeissa asennoissa teoksen päällä kiipeillen. Haastatteluissa kirjoittajan kanssa Pullinen on kertonut, miten kaulantaipeensa ja niskansa olivat työpäivän jälkeen vihreinä kuparipölystä. Harjavallan tehdashallissa peseytymistilat olivat myös puutteelliset, eli on helppo kuvitella miten metallipöly sai jatkaa matkaansa taitelijan elimistöön.

“Tehtyään Aurinko tunturissa -teosta kahdeksan kuukautta syksyllä 1966 Pullinen sairastui tunnistamattomaan sairauteen ja sai dramaattisen lääkemyrkytyksen sairaalassa. Helsingin
yliopistollisessa keskussairaalassa hänet pelastettiin totaalisella verenvaihdolla. Lääkärit ennustivat elinaikaa olevan vain vuoden verran. Puolen vuoden tutkimusten ja pitkällisen toipumisjakson jälkeen päästessään sairaalasta toukokuussa 1968 hän joutui opettelemaan kaiken uudestaan: lukemisen, kirjoittamisen ja kävelemisen. Hän totesi: “Kun henki on tarpeeksi vahva, luut tulevat perässä.” [Atti D’Amore]

On esitetty teorioita, että kyseessä olisi saattanut olla tässä yhteydessä viimein diagnosoitu reumaattispohjainen solusysteemisairaus Lupus eli LED /SLE, jonka kuparipöly olisi laukaissut. Taudille ominaista perhosihottumaa Pullisella esiintyi kasvoissa 90-luvulla, juuri pronssinhiontavaiheiden jälkeen, kohdassa missä suojalasit olivat painanaeet poskipäitä. Mehiläisessä seurasi lääkemyrkytys, jonka seurauksena Pullinen käytännössä kliinisesti kuoli, vaikka hänet saatiinkin elvytettyä. Hänen äitinsä Tyyni Pullinen löysi hänet kouristelemasta lattialta sairaalasängyn ja seinän väliin pudonneena, ja hälytti lääkärit paikalle. Pullinen itse on kuvaillut tarkastelleensa äitiään ja itseään sekä heidän ympärillä hääräävää hoitohenkilökuntaa ikäänkuin huoneen katosta käsin. Tätä seurasi täydellinen irtautuminen maallisesta, ja rajatilakokemus, jota taiteilija itse ei osannut kuvata muuna kuin “nousuna kohti valoa”.

“Se rajaton kirkkaus ja ääretön rakkaus, lämpö ja hellyys ja keveys mikä siellä on. . . . Minulta kysyttiin ilman sanoja, haluatko jäädä tänne vai palata takaisin? Vannoin silloin että en pelkää kuolemaa. Kysyin silloin että jos tämä on niin ihana paikka, miksi ihmiset pelkäävät kuolemaa? Se ääretön Viisaus vastasi, että jos ihmiset tietäisivät mikä täällä odottaa, maan päälle ei jäisi ketään. . . . Minulla on ehjät kädet. En pelkää kuolemaa. Olen valmis palaamaan sinne koska vaan.” [Laila Pullinen haastattelussa veljentyttärensä Leena Pullisen kanssa, kesä 2015]

Rajatilakokemus ja yhteys ylimaalliseen valoon ovat keskeisessä roolissa Pullisen seuraavassa ja kenties merkittävimmässä teoskokonaisuudessa, eli sakraaliteoksissa. Pyhään viittavia elementtejä ja visuaalisia symboleja on Pullisen tuotannossa ollut aiemminkin (Pietá, Jeanne D’Arctic) ja myöhemmin
(Taivaankaaren kannattaja), mutta krusfikseissä ja niiden johdannaisissa nämä teemat tihentyvät ja selittyvä. Ristille kuolevan Kristuksen pään päälle puhkeaa aukko, joka on samanaikaisesti kolme asiaa: läpäisty ja puhkaistu muoto, portti tuonpuoleiseen valoon; piste, jonka kautta tuo valo lankeaa Kristuksen kasvoille; ja lopuksi, aukon reuna kiilloitettuna muodostaa sädekehän Kristuksen pään ylle.


“Veistäminen on olevan läsnäolevaksi tekemistä. Seuraavana askeleena tällä tiella on puhkaista heijastavaan pronssiin aukko. Tämä voi tapahtua vain ylöspäin; veistos on jo ottanut syliinsä maailman, nyt puhdas, ylhäältä laskeutuva valo tulee uudeksi muutostekijäksi mukaan. Ajatus ajatukselta, pitkän matkan, itsensä paavinkin kannustamana, taiteilija tekee päästäkseen suurteokseensa, tuhat kiloa painavaan pronssiveistokseen Eeli, Eeli, lama sabaktani!, Kristus kaksi tuntia ristillä rippuneena, yhtä
aikaa materian vankina, tuskan hehkuvassa massassa ja parantavassa jumalallisessa valossa, osana kosmista, hoitavaa kokonaisuutta.

Taiteilija veisti teoksen pääsiäispyhinä, Jumalaltaan anteeksi pyydellen, kipsi oli vanhaa, ”hidastunutta”, koko työ oli uhanalaisena, mutta ”tunsin että en ollut enää minä, olin välikappale”. [….] Ristillä rippuvassa hahmossa ei ole mystiikkaa. Teos on klinisen tarkka kuva kuolemisesta, mutta se on upotettu valoon, kosmiseen kultaan. Kärsivänä ihminen on väkevämmin kuin koskaan Nyt, väkevämmin kuin milloinkaan Ikuinen. Sakraalisarjan alkutahteina olivat Sanansaattaja ja Love, ”positiivinen pyöreä” [kaareva] muoto, ajatuksena paavin siunaavien käsien avautuminen». Kuin vahingossa oli jo Jeanne d’Arctic-veistokseen, pään yläpuolelle puhjennut aukko, mutta taiteilija sulki sen, säästi suurempaa näkyä varten. ”Aina on jätettävä ajatuksen siemen seuraavaa työtä varten.” Nyt, tässä teoksessa, on kuolevan ihmishahmon pään päällä elliptinen valoaukko, Pyhän hengen symboli [sädekehä].” [Liehu]


Kolmas jälleensyntyminen: Infarktit ja usko siipien voimaan

1990-luvun loppupuoliskolle ajoittuu kolmen pienen sydäninfarktin rypäs. Kesällä 2004, päivä ennen Nissbackan avajaisia, Laila Pullinen sai aivoinfarktin. Olemassaolevan terveystilanteen johdosta liuotushoitoa ei voitu aloittaa, ja Pullista vaivasivat loppuelämänsä ajan vasemman puolen raajonen
verrattainen heikkous ja liikeratojen muutokset, edelleen vaikeutunut hengitystilanne johtuen pallean puuttellisesta lihasvoimasta vasemmalla puolella. Näiden lisäksi infarkti kuului puheäänessä.

Finlandia-talon aulassa esillä olevan Kekkosen ja ETYK:in muistoksi tehdyn Ajatus-reliefin (1975) (rauhankyyhky) ja Te Löydätte-sakraaliveistoksen (1986) vasemmassa yläkulmassa esiintynyt kyyhky laskeutuu Pullisen muotokieleen lopullisesti Nissbackan vuosien aikana. Siipiteema on viitteelisesti läsnä toki jo Kierre-veistoksessa (1964) tai samaan Mata Hari -sarjaan kuuluvassa, Tampereen yliopiston aulassa olevassa Auringonkantaja (1964) -veistoksessa. Siinä missä näiden innoittajana on selvästi Samothraken Nike (vrt. Kupari-Nike, 1968), hakevat kivipronssiteosten pronssiosien siivet yhteyttä johonkin hauraamapaan. Ne ilmentävät samanaikaisesti luonnon haurautta, mutta myös paradoksaalisesti sen luonnonlakeja kumoavaa voimaa; ilmaan nousemista ja painovoimasta irtautumista, ja lopulta myös Pyhä Fransiskus Assissilaista (vrt. Valituskirja Fransiskus Assisilaiselle (1988), kollaasi ja ryijyreliefi kotimuseossa) lintuineen, ja nimenomaan Nissbackan vanhan puuston satakielien ja laulurastaiden kautta hänen tuotantoonsa laskeutuen. Tässä mielessä ne ovat myös symboli Nissbackan kartanonpuistolle itselleen, sille hauraalle luonnon tasapainolle, jota kuvanveistäjän työ tässä maastonkohdassa kannattelee ja suojelee.

Toki kaareva siipimuoto on lopulta Pullinen itse: se Fenix-lintu, joka nousee tuhonsa tuhkasta,
”uudestaan, uudestaan, uudestaan.”

“Laila Pullisen teosten kaaret ovat moninaiset ja samoin niiden merkitykset. Välillä ne on mahdollista hahmottaa liikkeen, valon ja energian avulla. Välillä taas katsoja näkee ne klassisia draperioita muistuttavina. Toisinaan kaareuma luo vahvan maisemallisen kokemuksen. Ne ovat myös merkkejä materian kanssa käydystä kamppailusta tai siten johtolankoja taiteellisen työskentelyn lukuisiin vaiheistin. Kaarissa nakyy niin taiteilijan oma kädenjälki, hänen visuaalinen ajattelunsa kuin työskentelyn ajallisuus ja haastavuus.

Veistosten, maareliefien tai piirustusten kaarissa katsoja kutsutaan mukaan ihailemaan materiaalia, oli kyseessä sitten tussi, kivi tai pronssi, ominaislaadun kanssa käytyä dialogia. Laila Pullinen kuuluu nimittäin niihin taiteilijoihin, joille materiaalisuus on itsessään kiinnostavaa ja haasteellista. Kyseessä on kuvataiteen kiehtova perusta, johon kukin taiteilija reagoi omalla tavallaan. Pullinen ei pelkää haasteita. Oikeastaan vaikuttaa siltä, että mitä suurempi ja haastavampi teos on, sitä intohimoisemmin hän siihen suhtautuu. Tätä kuvastaa hyvin Nissbackan kartanon veistospuisto, jossa hänen teoksensa eri vuosikymmeniltä kommentoivat kokonaistaideteoksena niin itse miljöötä, taidetta kuin taiteilijan omaa uraakin.

Tai kuten taiteilija itse summaa: ‘Kuvataitelija liikkuu sillä alueella, että hän kieltäytyy laittamasta sanalliseen muotoon sitä havaintoa, jonka hän on tehnyt, vaan antaamaan immateriaaliselle muodon veistämisen kautta’.” [Tihinen]

Jean Ramsay, 2023.

TAPAHTUMAT JA NÄYTTELYT

Avoimet Puutarhat tulevat taas!

Veistospuiston puutarha aukeaa taas yhdeksi päiväksi sunnuntaina 16.6. kaikille puutarhoista kiinnostuneille. Museoon on pääsymaksu, mutta puutarhaan on tapahtuman aikana 11–17 vapaa pääsy. Opastukset järjestetään tpahtumapäivänä sunnuntaina 16.6 klo 12 ja 15. Laila...

Nissbackan Kartanon Elävän Kuvan Festivaalit

Uudella nimellä varustettu Nissbackan Kartanon Elävän Kuvan Festivaali järjestetään toista kertaa 4.9.2021. Laila Pullisen veistospuistoon sijoittuva festivaali esittää neljä ulkoilmanäytöstä, jotka sisältävät videotaidetta ja elokuvia 40-, 50- ja 60-luvuilta....

LISÄÄ UUTISIA

Pienkeräys Ateljee-gallerian remonttikulujen kattamiseksi

Museon olennainen tehtävä säilyneen kulttuuriperinnön vaalijana onnistuu vanhojen rakennusten kohdalla, kun käytettävänä on huomattavia resursseja. Laila Pullisen säätiön tukeman pienen museomme arvioimat rakennuskulut kuitenkin nousivat arvaamattomasti. Laila...

Kotona taiteessa: ajatuksia ja teemoja näyttelyn taustalta ja taustoista

Kesän näyttelyn Kotona taiteessa ensisijaisena ajatuksena on kaventaa välimatkaa taiteen ja arkisen elämän välillä. Näyttelyssä nähtävillä olevat arkielämän esineet kuten lasipullo, kahvipannu sekä olohuoneen kalusteet ja ovat kuin ihmeen kaupalla säilyneet tallessa...

Laskimme hiilijalanjäljen – mitä se meille kertoo?

LPVK:n talous- ja hallintopäällikkö Petra Piitulainen-Ramsay osallistui syksyllä 2022 Novago Oy:n järjestämään hiilijalanjälkikoulutukseen, joka liittyi pilottivaiheessa olevaan Visit Finlandin matkailualan toimijoille suunnattuun hiilijalanjälkilaskuriin. Koulutus...