Image caption/ kuvateksti As etuscit eosae. Parum que venis es eictiasim audicil maio. Ique nonserr umeturepre nem eate persperatur Ehenda derfero videndam alictiosa imin comnist, quae. Ut ma volorem dolorem delique porundae aut qui quam.

Image caption/ kuvateksti As etuscit eosae. Parum que venis es eictiasim audicil maio. Ique nonserr umeturepre nem eate persperatur Ehenda derfero videndam alictiosa imin comnist, quae. Ut ma volorem dolorem delique porundae aut qui quam.

KOTIMUSEO

Laila Pulliselle Nissbacka ei ollut pelkästään paikka tehdä työtä, vaan myös paikka, jossa elää.

Vuonna 2021 näyttelykokonaisuuden ja veistospuiston yhteyteen aukeaa pysyvänä osana Laila Pullisen taitelijakoti, eli kotimuseo.

Vuodelta 1925 peräisin olevassa entisessä pehtoorintalossa toimiva kokonaisuus on monikerroksellinen. Se sisällyttää itseensä Pullisen taiteilijakodin sellaisena kuin se oli hänen eläessään, mutta tuo yleisön nähtäville myös Laila Pullisen säätiön toimintaa ja säätiön mittavat arkistot. Sellaisenaan kotimuseo myös ympärivuotistaa aiemmin kesänäyttelypohjalta toiminen näyttelykokonaisuuden toimintaa.

Pullinen ideoi ja toteutti rakennuksen ensimmäinen kerroksen — tai piano nobilen kun hän sitä kutsui — eurooppalaisen tavan mukaisesti eräänlaisena puolijulkisena tilana. Taiteilijan kotona on luonnollisesti taidetta, muttei hänen omaansa. Jossain määrin kotimuseo maalaa kuvan Lailasta, joka aiemmin on jäänyt vähemmälle huomiolle: verkostoituja ja mahdollistaja, yhteyksien ja siltojen rakentaja, mesenaatti ja ystävä.

Uran ja elämän varrelta kodin seinille on valikoitunut taidetta, joka jossain määrin on Lailan peilikuva. Pitkä työ- ja parisuhde Jaakko Sieväsen (1932-2013) kanssa näyttäytyy voimakkaiden teosten kokoelmana: varhaisia infromalistisia maalauksia, suurikokoinen variaatio teemasta “Lemminkäisen äiti itkee poikaansa” ja kaksi varhaista muotokuvaa Laila Pullisesta. Muita Maaliskuun ryhmän taiteilijoita kotimuseon kokoelmissa ovat Esko Tirronen, Ulla Rantanen ja Kain Tapper. Kotimuseon seiniltä löytyy muutoinkin mielenkiintoinen läpileikkaus suomalaista kuvataidetta: Erik Enroth, Tuulikki Pietilä, Kimmo Pyykkö, Lars-Gunnar Nordström, Kuutti Lavonen, Urpu Ilasmaa ja Tero Laaksonen, jonka suurikokoinen Punainen Nike (2013) täydentää Sieväsen suurikokoisten maalausten aloittaman kaaren.
Pullisen kansaivälisestä toimijjudesta kertoo mittava kokoelma espanjalaisten akateemikkojen grafiikkaa: Jose Luis Sanches, Amadeo Gabino, Vaqueros Turcios ja Salvador Dalí. Mielenkiintoisin lienee kuitenkin Ernst Niesvestnyn tutkielma Dostojevskista.

Sinänsä mielenkiintoisen aikalaistaiteen ohella olennaisinta kotimuseossa onkin tila itsessään – se erilaisten esineiden ja tyylillisesti hyvinkin ristiriitaisten huonekalujen yhteisvaikutelma, joka heijastelee Laila Pullisen esteettistä silmää. Huokeiden vaahtomuovisten huonekalujen rinnalla on sulassa sovussa merkityksellisiä antiikkihuonekaluja ja erilaisia poikkeuksellisia esineitä ympäri maailmaa: etruskikulho, votiiviveistos palaneesta katolisesta kirjkosta, työpöytä Ateneumista, ruokasalin tuolit Lallukasta ja Jean Sibeliuksen vanhasta sellokotelosta tehty installaatioteos – kaikki nämä roskalavoilta pelastettuina.

Kotimuseo näyttää meille intiimin kuvan Laila Pullisesta, hänen taiteensa ja arvojensa alkulähteistä. Kenties siksi onkin sopivaa, että sen seinillä on myös valikoima Pullisen äidin, Tyyni Pullisen (1909-2008) suurikoisoisa naivistisa maalauksia, joiden aihepiiri kattaa kaiken menetyttn karjalan paratiisimaisesta luonnon vehreydestä näkymiin Nissbackasta itsestään, kuvanveistäjän äidin silmin nähtynä.

Image caption/ kuvateksti As etuscit eosae. Parum que venis es eictiasim audicil maio. Ique nonserr umeturepre nem eate persperatur Ehenda derfero videndam alictiosa imin comnist, quae. Ut ma volorem dolorem delique porundae aut qui quam.

LAILA PULLINEN

Pullisen veistokset pohjaavat klassisen kuvanveiston prosesseihin ja materiaaleihin. Teoksissaan Pullinen hyödynsi pääasiassa pronssia ja erilaisia kiviä, esimerkiksi marmoria ja vähemmän tunnettuja suomalaisia graniitteja.

Valmistuttuaan Kuvataideakatemiasta 1958 Pullinen opiskeli UNESCO:n stipendin turvin Rooman Accademia di Belle Arti’ssa, ja työskenteli tämän jälkeen ekstensiivisesti Italiassa 1960-luvun alkuvuosina.

Venetsian biennallessa 1964 Pullisen tuotanto pantiin merkille, ja hänen galleristikseen valikoitui maineikas milanolainen Gian Ferrari. Yhteistyö loppui Pullisen palatessa Suomeen toteuttamaan Montréalin maailmannäyttelyä varten toteutettua suurikokoista Aurinko tunturissa -räjäytysreliefiä vuonna 1966. Pullinen oli 1960-luvulla vaikuttanneen “Maaliskuulaiset”-taiteilijaryhmän perustajajäsen.

Hänen veistoksensa pohjaavat klassisen kuvanveiston prosesseihin ja materiaaleihin. Teoksissaan Pullinen hyödynsi pääasiassa pronssia ja erilaisia kivilaatuja, esimerkiksi marmoria ja vähemmän tunnettuja suomalaisia graniitteja.

Pullisen taiteen ytimessä on informalismin voimallinen muotokäsite, ja korostetusti tarve tehdä näkymätön näkyväksi. Hänen pronssiensa karkeammissa draperoiduissa osissa voi nähdä fragmentteja antiikin ideaaleista ja klassisista veistoksista, niiden kiillotettujen osien noustessa intohimoisesti muiden ainesosien yläpuolelle kuin henki tai aineeton vahvuus.

Pullisen tuotanto on pysyvästi ollut yleisön saavutettavissa Vantaalla Nissbackan kartanon maille toteutetussa veistospuistossa. Historiallinen kartanonpuisto on yhdistetty hänen koko uransa kattavaan teosvalikoiman käsittäväksi kokonaistaideteokseksi, mukaan lukien hänen monumentaalisen maareliefi-sarjansa prototyyppi (”Muinainen meri”, 1984).

Pulliselle myönnettiin Pro Finlandia 1969. Vuoden taiteilija hän oli vuonna 1975. Professorin arvonimi Laila Pulliselle myönnettiin 1995. Vuonna 2006 hänet promovoitiin Kuvataideakatemian kunniatohtoriksi.

Huomattavia julkisia teoksia: Maila Talvion muistomerkki Itämeren tytär (1970) Meilahdessa; ETYK:n kunniaksi toteutettu Ajatus-reliefi (1975) Finlandia-talon aulassa; Ajan henki – aineen vanki (1976) Tikkurilassa; Yrjö Kallisen muistomerkki Valaistuksen tie (1986) Oulussa; Muusa / Runoilijan aukio (1989) Hervannassa ja Ikaros (2012) Turussa.

laila pullisen säätiö

Laila Pullisen säätiö on vuonna 2018 kuvanveistäjä, professori Laila Pullisen (1933-2015) testamenttiasetusten ja toiveiden mukaan perustettu yleishyödyllinen säätiö, jolle Pullinen testamenttasi pääosan omistuksessaan olleesta taiteellisesta tuotannostaan, arkistoistaan ja osuudestaan Nissbackan kartanon alueeseen ja rakennuskantaan.

Säätiön tarkoituksena on kuvanveistäjä Laila Pullisen taiteen vaaliminen ja tunnetuksi tekeminen. Tarkoituksensa toteuttamiseksi säätiö huolehtii omistamansa taidekokoelman hoidosta, ylläpidosta ja näytteille asettamisesta sekä Nissbackan kartanon veistospuiston kokonaistaideteoksen (nyk. Laila Pullisen veistospuisto ja kotimuseo) vaalimisesta ja tunnetuksi tekemisestä. Säätiö voi ostaa ja myydä taideteoksia, sikäli kuin se on tarkoituksenmukaista säätiön toiminnan kannalta. Säätiö lainaa tai vuokraa omistamiaan taideteoksia taidenäyttelyihin, järjestää taidenäyttelyitä tai osallistuu niiden järjestämiseen.

Säätiön ensimmäisessä hallituksessa istuu Pullisen nimeämänä taitelijajäsenenä taidemaalari, professori Tero Laaksonen, kriitikko ja kuraattori Juha-Heikki Tihinen, varatuomari Petri Kyllönen ja säätiön asiainhoitaja, toimittaja Petra Piitulainen-Ramsay. Säätiön hallituksen puheenjohtaja on Pullisen poika, Jean Ramsay.