Vuoden 2024 vaihtuvassa näyttelyssä tutkittiin taiteen roolia kodin menettämisen, sen jälleenrakentamisen ja uudelleen juurtumisen taitekohdissa.

Mitä jää jäljelle kun kaikki menetetään? Missä on koti, kun kartanon päärakennus tuhoutuu tulipalossa tai vasta valmistunut hirsinen kotitalo jää sodan jalkoihin isän taistellessa rintamalla? Ramsayn ja Pullisen perheitä yhdistää 1930-luvulla samankaltaiset tragediset kokemukset, joiden keskiössä on kodin menetys – asia, joka on surullisen ajankohtainen myös meidän aikanamme.

Menettämisen, uudelleen rakentamisen sekä juurtumisen teemoja tutkitaan Laila Pullinen – veistospuisto & kotimuseon Ateljee-galleriassa tänä vuonna esittäytyvässä, 50-vuotisjuhlaansa juhlivan Vantaan kaupungin ”koti -teeman mukaisesti kuratoidussa näyttelyssä, joka häivyttää rajapintaa yksityisen ja julkisen välillä. Esillä oleva esineistö kartoittaa sadan vuoden historiaa aina Ramsayn perheen vaiheista Pullisen vuosiin, ja taiteen rooleista näissä risteymissä ja sosiaalisissa konteksteissa.

Vanhan kartanon ajoilta esineitä on säilynyt niukasti, koska käytännössä kaikki tuhoutui päärakennuksen tulipalossa joulukuussa 1934. Sen suurempaa arvoa onkin täten annettu niille fragmenteille ja sirpaleille, joita on säilynyt: vanhan 1796 Jakob de la Motten aikaisen päärakennuksen kukkapenkistä löytynyt kaunis muotokuvamainen kasvot esittävä kahvikupin sirpale, tulipalon tuhkasta löytynyt Venäjän vallan aikainen sotilasmanttelin nappi, jossa on Ramsayn suvun motto “ora & labora” (= tee työtä ja rukoile) ja muuta harvinaista esineistöä.

Näennäisesti arvottomat esineet nostetaan esiin, koska tilanteessa missä mitään muuta ei ole, saavat  ne yht’äkkiä mittaamattoman arvon: Hakunilan “Akropoliin” (=päärakennuksen temppelimäinen raunio) taustallla on Pompeijin ja Herculaneumin kaltainen henkilökohtainen tragedia, josta meille kertovat vain sirpaleet ja rikkinäiset esineet.

Taiteen ulottuvuutta korostavat Pullisten kotona olleet nuoruudentyöt Esko Tirroselta, Jaakko Sieväseltä ja Laila Pulliselta, joiden maalauksissa esiintyvää esineistöä on ihmeen kaupalla myös säilynyt, ja joita näytetään niiden rinnalla myös ensimmäistä kertaa. Niin ikään Laila Pullisen äidin, Tyyni Pullisen (1909-2008) Laivurinkadun kodista tekemässä maalauksessa esiintyvää esineistöä on myös asetettu esille.

Esillä on myös valikoima Nissbackan viimeisen pehtoorin, Rauno Jaakkolan maalauksia Nissbackan kartanon eri historan vaiheista. Jaakkola teki pitkä uran maanviljelyksen ja karjatalouden parissa Nissbackan kartanossa, ja eläköidyttyään alkoi maalaamaan. Laila Pullinen opasti taidemaalaria ensiaskelissa, ja Jaakkola vuorostaan avusti Pullista maansiirtotöissä tämän toteuttaessa maareliefejään Nissbackaan. Tuntuu täydelliseltä ympyrän sulkeutumiselta, että Jaakkola palaa nyt kotiin Nissbackaan 40-vuoden tauon jälkeen taidemaalarina.

Näyttelyn läpi kulkee ajankohtaisen kotoutumisen teema, joka tiedostaa skotlantilaisen Ramsayn suvun saapuneen aikanaan Suomeen “työperäisinä maahanmuuttajina” (palkkasotilaina Ruotsin kuninkaan armeijaan Liivinmaalle 1573) ja Pullisten saapuneen “sotapakolaisina” Terijoelta 1939. Elämän muisti muodostuu siitä, mitä ihmiset kantavat mukanaan matkatessaan rajojen yli turvallisempaa elämää etsiessään: esteettiset arvot; kauneuden kokemuksen joka puhkeaa kukkaan uusissa puutarhoissa ja maalauksissa;  sen kodin ja turvapaikan, jonka taide meille lopulta tarjoaa.

      — Jean Ramsay, Nissbackassa, 23.4.2024