KOTIMUSEO

Laila Pulliselle Nissbacka ei ollut pelkästään paikka tehdä työtä, vaan myös paikka, jossa elää.

Vuonna 2021 näyttelykokonaisuuden ja veistospuiston yhteyteen aukesi pysyvänä osana Laila Pullisen taitelijakoti, eli kotimuseo. Vuodelta 1925 peräisin olevassa entisessä pehtoorintalossa toimiva kokonaisuus on monikerroksellinen. Se sisällyttää itseensä Pullisen taiteilijakodin sellaisena kuin se oli hänen eläessään, mutta tuo yleisön nähtäville myös Laila Pullisen säätiön toimintaa ja säätiön mittavat arkistot. Sellaisenaan kotimuseo myös ympärivuotistaa aiemmin kesänäyttelypohjalta toiminen näyttelykokonaisuuden toimintaa.

Pullinen ideoi ja toteutti rakennuksen ensimmäinen kerroksen — tai piano nobilen kuten hän sitä kutsui — eurooppalaisen tavan mukaisesti eräänlaisena puolijulkisena tilana. Taiteilijan kotona on luonnollisesti taidetta, muttei hänen omaansa. Jossain määrin kotimuseo maalaa kuvan Lailasta, joka aiemmin on jäänyt vähemmälle huomiolle: verkostoituja ja mahdollistaja, yhteyksien ja siltojen rakentaja, mesenaatti ja ystävä.

Uran ja elämän varrelta kodin seinille on valikoitunut taidetta, joka jossain määrin on Lailan peilikuva. Pitkä työ- ja parisuhde Jaakko Sieväsen (1932-2013) kanssa näyttäytyy voimakkaiden teosten kokoelmana: varhaisia infromalistisia maalauksia, suurikokoinen variaatio teemasta “Lemminkäisen äiti itkee poikaansa” ja kaksi varhaista muotokuvaa Laila Pullisesta. Muita Maaliskuun ryhmän taiteilijoita kotimuseon kokoelmissa ovat Esko Tirronen, Ulla Rantanen ja Kain Tapper. Kotimuseon seiniltä löytyy muutoinkin mielenkiintoinen läpileikkaus suomalaista kuvataidetta: Erik Enroth, Tuulikki Pietilä, Kimmo Pyykkö, Lars-Gunnar Nordström, Kuutti Lavonen, Urpu Ilasmaa ja Tero Laaksonen, jonka suurikokoinen Punainen Nike (2013) täydentää Sieväsen suurikokoisten maalausten aloittaman kaaren.

Pullisen kansaivälisestä toimijuudesta kertoo mittava kokoelma espanjalaisten akateemikkojen grafiikkaa: Jose Luis Sanchez, Amadeo Gabino, Vaqueros Turcios ja Salvador Dalí. Mielenkiintoisin lienee kuitenkin Ernst Niesvestnyn tutkielma Dostojevskista. Sinänsä mielenkiintoisen aikalaistaiteen ohella olennaisinta kotimuseossa onkin tila itsessään – se erilaisten esineiden ja tyylillisesti hyvinkin ristiriitaisten huonekalujen yhteisvaikutelma, joka heijastelee Laila Pullisen esteettistä silmää. Huokeiden vaahtomuovisten huonekalujen rinnalla on sulassa sovussa merkityksellisiä antiikkihuonekaluja ja erilaisia poikkeuksellisia esineitä ympäri maailmaa: etruskikulho, votiiviveistos palaneesta katolisesta kirkosta, työpöytä Ateneumista, ruokasalin tuolit Lallukasta ja Jean Sibeliuksen vanhasta sellokotelosta tehty installaatioteos – kaikki nämä roskalavoilta pelastettuina.

Kotimuseo näyttää meille intiimin kuvan Laila Pullisesta, hänen taiteensa ja arvojensa alkulähteistä. Kenties siksi onkin sopivaa, että sen seinillä on myös valikoima Pullisen äidin, Tyyni Pullisen (1909-2008) suurikokoisia naivistisia maalauksia, joiden aihepiiri kattaa kaiken menetetyn Karjalan paratiisimaisesta luonnon vehreydestä näkymiin Nissbackasta itsestään, kuvanveistäjän äidin silmin nähtynä.