VEISTOSPUISTO

Historialliselle Nissbackan kartanoalueelle levittäytyvä veistospuisto on museon lyövä sydän.

Veistospuisto on Laila Pullisen Nissbackan kartanon alueelle luoman kokonaisuuden ydin. Hän itse puhui veistospuistosta Gesamtkunstwerk’ina eli kokonaistaideteoksena, jossa Pullisen taide asettuu elimelliseen suhteeseen vanhan kartanonpuiston kanssa. Veistospuisto on elävä kokonaisuus, jossa historia käy dialogia nykyhetken kanssa jatkuvasti kehittyen. Puistossa ylläpidetään Pullisen aloittamia ympäristöä suojelevia prosesseja; kasvu-ja elinkautensa loppuun ehtineet puut saavat jatkaa osana luontoa ja lahota ympäröivillä metsäisillä alueilla suoden koteja ja ravintoa pienelilöille ja -eläimille. Alueella pyritään aina enemmin suojelemaan ja kunnostamaan vanhaa, kuin rakentamaan uutta. Onhan veistospuisto perustettu suojelemaan alueen historiaa uudisrakentramiselta.

Veistospuisto on paikkasidonnaisesti aistittava kokemus

Veistospuisto on elämys, jonka perustana ovat monein aistein havaittavat läpi vuosien toistuvat elementit: mereltä käyvän tuulen vire iholla, humina vanhoissa jalopuissa, lintujen kaikkialla soiva laulu ja vuodenaikojen tuoksut. Kaiken sitoo yhteen rauha, jota Nissbackassa on vaalittu jo yli 40 vuotta. Pysähtyminen sallii puiston kerroksellisuuden purkautua ja kertoa tarinaansa havaitsijalle. Satavuotias rakennuskanta jää nuoreksi yli 250-vuotiaiden tammien rinnalla. Vanha puusto taas on nähnyt vain osan Nissbackan tilan puolen vuosituhannen matkasta. Pullisen maareliefi “Muinainen meri” (1987) Nissbackan etelärinteessa taas muistuttaa alusta, jolloin ihminen vasta asettui alueelle; Sotunkiin avautuva laaksinäkymä on jääkauden jälkeistä Yoldiameren rantaa, vanhaa merenpohjaa, joka paljastui n. 10 000 vuotta sitten.

Kaaria ympäristöstä taiteeseen; Nissbacka on mielentila

Pullisen veistokset on sijoitettu ja veistetty käymään vuoropuhelua Nissbackan ympäristön kanssa. Ne tuovat oman kerroksensa alueen jatkumoon. Veistospuistossa teokset saavat nousta esiin luonnollisessa kontekstissaan auringon valossa, jolloin vuoden- ja vuorokaudenajat muuttavat veistosten ilmettä ja olemusta. Kivien luontaiset värit nousevat esiin aivan eri tavalla kuin sisätiloissa ja hiottu pronssi hohtaa peilinä auringolle. Yhteyksistä runollisin Nissbackan ja Pullisen taiteen välillä ovat linnut: Nissbackan puiden oksilla laulavat linnut laskeutuvat Pullisen veistämiin pronsseihin 80-luvun lopussa. Hänellä oli tapana kiertää varhain kesäisinä aamuina puistossa, ihaillen lintujen aamuisia lentoharjoituksia ja vanhojen puiden latvoista kantautuvaa konserttia, jotka muistuttivat häntä kodista Terijoella ja vuosista Roomassa ­‑‑ osoittaen, että jossain mielessä Nissbacka on mielentila, ei paikka.