VEISTOSPUISTO
Historialliselle Nissbackan kartanoalueelle levittäytyvä veistospuisto on museon lyövä sydän
Veistospuisto on museon taustasyke, josta kokonaisuus saa rytminsä; Laila Pullinen halusi suojella kulttuurihistoriallisesti arvokkaan kartanotilan vanhoine jalopuineen ja talousrakennuksineen. Puistoalue suojeltiin Pullisen toimesta tuomalla ympäristöön taitelijan omaa veistotaidetta keskusteluyhteyteen luonnon ja historian kanssa. Aktivistinen teko luo myös museaalisen ajan toiminnalle perustan.
Veistospuisto on Laila Pullisen Nissbackan kartanon alueelle luoman kokonaisuuden ydin. Hän itse puhui veistospuistosta Gesamtkunstwerk’ina eli kokonaistaideteoksena, jossa Pullisen taide asettuu elimelliseen suhteeseen vanhan kartanonpuiston kanssa. Veistospuisto on elävä kokonaisuus, jossa historia käy dialogia nykyhetken kanssa jatkuvasti kehittyen. Puistossa ylläpidetään Pullisen aloittamia ympäristöä suojelevia prosesseja; kasvu-ja elinkautensa loppuun ehtineet puut saavat jatkaa osana luontoa ja lahota ympäröivillä metsäisillä alueilla suoden koteja ja ravintoa pieneliöille ja -eläimille. Alueella pyritään aina enemmin suojelemaan ja kunnostamaan vanhaa, kuin rakentamaan uutta. Onhan veistospuisto perustettu suojelemaan alueen historiaa uudisrakentamiselta.
Laila Pullisen veistokset pohjaavat klassisen kuvanveiston prosesseihin ja materiaaleihin. Teoksissaan Pullinen hyödynsi pääasiassa pronssia ja erilaisia kivilaatuja, esimerkiksi marmoria ja vähemmän tunnettuja suomalaisia graniitteja. Pullisen taiteen ytimessä on informalismin voimallinen muotokäsite, ja korostetusti tarve tehdä näkymätön näkyväksi. Hänen pronssiensa karkeammissa draperoiduissa osissa voi nähdä fragmentteja antiikin ideaaleista ja klassisista veistoksista, niiden kiillotettujen osien noustessa intohimoisesti muiden ainesosien yläpuolelle kuin henki tai aineeton vahvuus.
Veistospuisto on paikkasidonnaisesti aistittava kokemus
Veistospuisto on elämys, jonka perustana ovat monin aistein havaittavat läpi vuosien toistuvat elementit: mereltä käyvän tuulen vire iholla, humina vanhoissa jalopuissa, lintujen kaikkialla soiva laulu ja vuodenaikojen tuoksut. Kaiken sitoo yhteen rauha, jota Nissbackassa on vaalittu jo yli 40 vuotta. Pysähtyminen sallii puiston kerroksellisuuden purkautua ja kertoa tarinaansa havaitsijalle. Satavuotias rakennuskanta jää nuoreksi yli 250-vuotiaiden tammien rinnalla. Vanha puusto taas on nähnyt vain osan Nissbackan tilan puolen vuosituhannen matkasta. Pullisen maareliefi “Muinainen meri” (1987) Nissbackan etelärinteessä taas muistuttaa alusta, jolloin ihminen vasta asettui alueelle; Sotunkiin avautuva laaksonäkymä on jääkauden jälkeistä Yoldiameren rantaa, vanhaa merenpohjaa, joka paljastui n. 10 000 vuotta sitten.
Kaaria ympäristöstä taiteeseen; Nissbacka on mielentila
Pullisen veistokset on sijoitettu ja veistetty käymään vuoropuhelua Nissbackan ympäristön kanssa. Ne tuovat oman kerroksensa alueen jatkumoon. Veistospuistossa teokset saavat nousta esiin luonnollisessa kontekstissaan auringon valossa, jolloin vuoden- ja vuorokaudenajat muuttavat veistosten ilmettä ja olemusta. Kivien luontaiset värit nousevat esiin aivan eri tavalla kuin sisätiloissa ja hiottu pronssi hohtaa peilinä auringolle. Yhteyksistä runollisin Nissbackan ja Pullisen taiteen välillä ovat linnut: Nissbackan puiden oksilla laulavat linnut laskeutuvat Pullisen veistämiin pronsseihin 80-luvun lopussa. Hänellä oli tapana kiertää varhain kesäisinä aamuina puistossa, ihaillen lintujen aamuisia lentoharjoituksia ja vanhojen puiden latvoista kantautuvaa konserttia, jotka muistuttivat häntä kodista Terijoella ja vuosista Roomassa ‑‑ osoittaen, että jossain mielessä Nissbacka on mielentila, ei paikka.
