VEISTOSPUISTO

Veistospuisto on Laila Pullisen Nissbackan kartanon alueelle luoman kokonaisuuden ydin.

Veistospuisto on Laila Pullisen Nissbackan kartanon alueelle luoman kokonaisuuden ydin. Hän itse puhui veistospuistosta Gesamtkunstwerk’ina eli kokonaistaideteoksena, jossa vanhan kartanonpuiston istutusjärjestelmät ja puuvanhukset ovat elimellisessä suhteessa puistoon sijoittuvien taideteosten kanssa. Veistospuisto onkin eräänlainen vihreä museo – alati muuttuva ja kehittyvä elävä organismi, jonka kaikki tasot yhdessä rakentavat alueella syntyvää esteettistä kokemusta.

Kantavana ajatuksena on esittää monumentaalikokoisia veistoksia niiden luonnollisessa kontekstissa, antaen vuodenaikojen ja vuorokaudenaikojen muuttaa niiden ilmettä ja olemusta. Etenkin 1990- ja 2000-lukujen kivipronssiyhdistelmät hyötyvät tästä: kiven luontaiset värit nousevat esiin aivan eri tavalla kuin sisätiloissa.

Alueella on näiden lisäksi paikkasidonnaisia ja maisemaan sulautuvia teoksia, jotka ovat syntyneet Nissbackassa – jopa Nissbackasta, jossain mielessä. Jääkauden jälkeisen Yoldianmeren rantaviivaa hahmottava 80- ja 90-lukujen maareliefin prototyyppi Muinainen Meri (1987) kommunikoi etelärinteen puoleisen Sotunginlaakson maiseman kanssa, herätellen ajatuksia maiseman aikanaan täyttäneestä muinaisesta meren poukamasta. Helsinge – muistomuuri (2001) vuorostaan juhlistaa Vantaan 650-juhlavuotta kokoamalla muuriksi alueelta löytyneitä rakennusten kivijalkojen kiviä, ja limittäen niitä luonnonkivien kanssa, havainnollistaen näin konkreettisesti alueelle ominaista historiallista kerroksellisuutta.

Yhteyksiä Nissbackan ja Pullisen taiteen välillä on lukuisia, mutta runollisin on kenties tämä: Pullisen pronsseihin 80-luvun lopulla ilmaantuvat viittaukset lintumaisiin hahmoihin ja linnunsiipiin tulevat hänen muotokieleensä Nissbackan kautta. Hänellä oli tapana kiertää varhain kesäisinä aamuina puistossa, ihaillen lintujen aamuisia lentoharjoituksia ja vanhojen puiden latvoista kantautuvaa konserttia. Samoin alkukesän iltoina länsirinteen metsäisellä alueella laulavat satakielet muistuttivat lapsuuden Terijoesta ja Roomasta – osoittaen, että jossain mielessä Nissbacka on mielentila, ei paikka. Paikka, jossa tuolle mielentilalle on vallattu tilaa. Lintu oli Pulliselle voimakas symboli: sillä oli kyky kohota meidän maailmamme yläpuolella, irtautua meitä maahan sitovista todellisuuksista; muuttaa luonnon lait.

Tämä sama materiaalisesta irtautuminen, aina raskaan graniitin fyysisyydestä hiottujen pronssipintojen valonheijastuksien aineettomuuteen, on Laila Pullisen taiteen ydin.