Kesän näyttelyn Kotona taiteessa ensisijaisena ajatuksena on kaventaa välimatkaa taiteen ja arkisen elämän välillä. Näyttelyssä nähtävillä olevat arkielämän esineet kuten lasipullo, kahvipannu sekä olohuoneen kalusteet ja ovat kuin ihmeen kaupalla säilyneet tallessa vuosikymmeniä. Laila Pullisen, hänen äitinsä Tyyni Pullisen, Esko Tirrosen sekä Jaakko Sieväsen maalauksiin talletetut esineet kertovat tarinoita kodista. Näyttely avaakin näkymän taiteilijoiden yksityisesti koettuun kotiin. Taiteilijat havannoivat välitöntä ympäristöään ja tekevät taidetta ympärillään nähdystä ja koetusta. Kuratoriaalinen valinta, jossa Tyyni Pullisen olohuonekaluston kustavilainen tuoli, peili ja kasvi ovat astuneet maalauksesta ulos näyttelytilaan, jatkaa samaa todellisuuden ja taiteen rajapinnan häivyttämistä.
Näyttely nostaa esiin myös Pullisen uran vähemmän tunnettuja ja tuntemattomia puolia. Pullisen ainoassa säilyneessä öljyvärimaalauksessa Asetelma vuodelta 1954 kuvattu VOGUE-lehden kansi tuntuu miltei aavemaiselta etiäiseltä, kun ottaa huomioon Lailan naistenlehdistä tunnetun julkkisstatuksen 1960-ja 70 luvuilla. Pullisen kierrätysmateriaaleista luotu Uteliaat (1961, konekirjoituskone Olivetti Letteran osat) sekä huumorilla toteutettu Homo Vantaensis (1981, Nilfisk-pölynimurin suutinosa) muuttuvat merkittäviksi ja relevanteiksi taiteilijan silmän ja näkemyksen kautta: duchampiaaninen ready maden henki elää uudesta kulmasta katsotussa ja oivalletussa esineessä. Teokset viestivät katsojalle, miten taiteilija löytää uusia muotoja aivan tavallisista esineistä ja herättää näkemyksensä vaivattomasti eloon hitsaamalla tai piirtämällä tussikynällä.
Myös itsekoulutetut taiteilijat Rauno Jaakkola ja Tyyni Pullinen tekevät taidetta, joka on arvokasta heidän subjektiivisten havaintojensa kautta. Ennen heitä olisi kenties kutsuttu “harrastelijoiksi”: termi, jossa kalskahtaa ylenkatseellisuus taiteilijamatrikkelin ulkopuolelle jääviä taiteenetekijöitä kohtaan. Tänä päivänä kyseiset taiteilijat todennäköisesti tunnustettaisiin pikemminkin ITE-taiteilijoina, eli itseoppineina (muodostuu sanoista “itse tehty elämä”). Taidemaailman sisällä on siis siirretty inkluusion maalitolppia, josta Erkki Pirtolan pioneerityölle suuri kiitos.
Rauno Jaakkolan, Nissbackan kartanon viimeisenä toimineen pehtoorin ja sotapakolaisena Terijoelta Uudellemaalle lapsensa tuoneen Tyynin taiteessa yhdistävä tekijä on kadonneen maailman tallentaminen: niin rakennusten, kotien, kuin vuosikymmenien. Nissbackan näkymättömiin jäävät vaiheet sekä kadotettujen kotien tuntu luodaan uudestaan nähtäville. Taide värittää sen, mihin mustavalkoiset kuvat eivät pysty – puhaltaa hengen, antaa elämän. Subjektiivisen kokemuksen kautta taiteilija tallentaa jotain itsestään teoksiin: arvomaailmaansa, esteettistä kokemustaan, unelmiaan ja arvojaan. Taide on lohtu ja peili, mutta myös toinen, vaihtoehtoinen todellisuus, kuin paralelli universumi. Taiteen kautta voi kysyä ja tutkia vaihtoehtoa “entä jos?” – niin taiteilija, kuin katsojakin.
Näyttelyssä on myös tarkoituksenmukaisesti herätelty korrelaatiota huoneen vastapäisiin nurkkiin ripustettujen Lailan muotokuvien vastakkaisuuden kautta. Jaakko Sieväsen ja Rauno Jaakkolan muotokuvat Lailasta ovat eri maailmoista lähtöisiä: Sieväsen akateemisesti koulutetun ja tunnustetun visionäärin ja Jaakkolan eläkkeellä maalaamaan ryhtyneen pehtoorin linssit tarkentavat toisiaan. Sievänen nostaa mestarillisesti Lailan päämäärätietoisen luonteen visuaalisesti asitittavaksi vasta- ja komplementtivärien punainen ja vihreä kautta. Jaakkolan muotokuva taas asettaa Pullisen omat veistokset tekijänsä arkiseen todellisuuteen: tarmokkaalla päättäväisyydellä vastoinkäymisten läpi puskevan taiteilijan työhön, jonka taustalla Nissbackan kartanon kadonnut historia väreilee, tukien nykyhetkeä, ja juurruttaen sen johonkin sellaiseen, joka muodostaa kodin kaikille kodittomille: taiteeseen.
Nissbackassa 13.6.2024
Jean Ramsay
museonjohtaja (LPVK)