Lailan kuolemasta kuusi vuotta

marras 4, 2021

Keittiössä kuiva kukka, stilleben, nature morte. Kuollut luonto, seisahtunut aika. Elämä hetkessä, pysäytetty hetki.

Lailan lempikukkia olivat valkoiset liljat. Niitä tuli aina avajaisissa ja merkkipäivinä, ja niiden makean mätänevä haju roikkui huoneissa kuin hautajaisissa. Yliherkistyin kukalle, aloin aina aivastella, ja loppuvuosina kun vielä asuin Nissbackassa laukaisivat ne aina tulehduksen ja nuhan, niin että heteet piti leikata pois ennen kuin kukat toi sisään.

Ongelmallinen kukka, siis.

Kun teimme Lailan 80-vuotisjuhlakiertueen kirjaa “Arcus Lucis – Valon kaari”, oli hänen tuotannossaan keskeisenä ilmenevä kaarimainen muoto yksi keskeisistä huomion kohteista. Sitä yritettiin ymmärtää haastattelujen kautta, sitä yritettiin vangita valokuvin.

Valokuvaaja Vesa Aaltonen oli kuvaamassa Nissbackassa viideltä aamulla, saadakseen talteen nousevan auringon mystisen valon yön jäljiltä kylmissä pronsseissa, ja valon kaari pakeni meitä silti.

Miksi muoto kaartuu? Mikä sen merkitys on? Seisoimme turhautuneena puutarhassa, kun yht’äkkiä Laila tuli keittiöstä sanomatta sanaakaan, ovela hymy kasvoillaan, ja ojensi kuivunutta liljankukkaa, jonka terälehti yllätykseksemme teki täsmälleen samanlaisia kaarimaisia muotoja kuin hänen pronsseissaan.

Täydellinen, informalistinen, barokkimainen kaari. Luonnon itsensä synnyttämä, omista sisäisistä lainalaisuuksistaan ja säännöistään ammentaen.

Siinä oli vastauksemme. Veistäjä puhuu muodoilla, ei sanoin.

Siitä asti olen aina liljoja saadessani (ja se olen minä joka niitä saa nyt, niin hyvin oppi on mennyt perille) kuivattanut pari kukkaa. Niiden kautta Laila tulee vierailulle aamiaispöytiin ja näihin isoihin huonesiin, jossa niin moni asia hänestä jatkaa eloaan.

Muistuttaa elämästä, kaiken tämän hetkellisyydstä, siitä miten kuolema tiivistää meissä sen, mikä meissä oli eloisinta. Kaaren alku ja loppu, arcus lucis.

FUGIT INREPARABILE TEMPUS

– Jean Ramsay