YLI 5 000 KÄVIJÄÄ – LAILA PULLINEN – VEISTOSPUISTO & KOTIMUSEOSSA ENNÄTYSKESÄ

mennessä LPVK henkilökunta | syys 1, 2021 | blogi, Uncategorized @fi

Laila Pullinen – veistospuisto & kotimuseon ensimmäinen näyttelykausi Museoliiton jäsenenä on tältä kesältä ohi. Haluamme lämpimästi kiittää kaikkia kävijöitä, yhteistyökumppaneita ja tukijoita, jotka tekivät näyttelykesästämme unohtumattoman.

Näyttelyt Nissbackan kartanossa aukeavat jälleen kesäkuun alussa 2022, ja ovat auki nykymallin mukaisesti neljä päivää viikossa aina elokuun lopulle. Ryhmien on mahdollista vierailla erillisvarauksesta kohteessa aukioloaikojen ulkopuolella aina huhtikuusta lokakuulle.

Syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna 4.9. järjestetään museon puistossa vielä Nissbackan kartanon elävän kuvan festivaali, jossa esitään neljä ulkoilmanäytöstä, jotka sisältävät videotaidetta ja elokuvia 40-, 50- ja 60-luvuilta. Festivaali juhlistaa liikkuvan kuvan monipuolista historiaa. Ohjelmisto on valikoitu mukautumaan ajankohtaisiin aiheisiin – elokuvissa voi nähdä historian toistavan itseään. Yhteys menneeseen aikaan, yhteiseen ja henkilökohtaiseen, on festivaalin tämänvuotinen teema. Tapahtumaan on vapaa pääsy. Rajoitusten vuoksi kuitenkin ennakkoilmoittautuminen. Sitovat varaukset: lpy@lailapullinen.fi

Kesä 2021 oli käänteentekevä Laila Pullinen – veistospuisto & kotimuseossa. Kesäkuun alussa näyttelyiden osana auennut kotimuseo osoittautui vetonaulaksi. Laila Pullisen kodin runsas taidekokoelma ja mielenkiintoinen esineistö vangitsivat yleisön mielenkiinnon. Kokonaisuuden täydensi Perttu Saksan poikkeuksellisen kaunis ja harras Valkoinen kaari -niminen kokonaisuus Ateljee-galleriassa, joka antoi yleisölle mahdollisuuden hiljentyä Pullisen keskeneräisten veistosten, työkalujen ja muun esineistön äärelle – Saksan korkeasti estetisoitujen valokuvien kautta esitettyinä.

Yleisönsuosio oli ennennäkemätön. Aiemmin tuhannen vuosikävijän paikkeilla sinnitellyt kohde kiinnosti tänä kesänä 5 187 kävijää. Näkyvyys MTV3:n ja YLE:n pääuutislähetyksissä alkukesästä toi kohteen aiempaa suuremman yleisön tietoisuuteen. Museoon kohdistui erityisen paljon mediahuomiota muutenkin, mikä piti kohteen yleisön mielessä läpi kesän. Taustalla on myös vuosina 2019–2020 Vantaan taidemuseo Artsissa järjestetty Laila Pullisen näyttely, joka tavoitti uudenlaista yleisöä.

Sosiaalinen media ja erityisesti Instagram toimii digiajan viidakkorumpuna, jossa kumuloitunut näkyvyys on myös kulttuuritoimijoille huomionarvoinen asia. Kotimuseon ja ateljeetilan sisustukselliset ratkaisut ja esineistö toi oman lisänsä taidesisältöön, josta kävijöiden palautteen perusteella oli vaikea olla viehättymättä. Omana aikanamme vaikuttaneen taiteilijan elämää ja työtä esitteleviä taiteilijakoteja on Suomessa melko vähän, joten Laila Pullinen – veistospuisto & kotimuseo täydentää pysyvästi taiteilijakotiverkoston monimuotoisuutta. Kansainvälisessä kontekstissa kävijät ovat verranneet kokonaisuutta Henry Mooren ateljee- ja veistospuistokokonaisuuteen Much Hadhamissa Essexissä.

Kesällä Laila Pullisen säätiö toteutti myös menestyksekkään Mesenaatti-kampanjan, jonka turvin alueen vesitalousremontti saatiin viimeisteltyä ja kiinteistö liitettyä kunnallisteksniikkaan. Ennätyskesän turvin museon on mahdollista jatkaa kehittämistyötään sekä toimitilojensa kunnostamista.Kesäkuun alussa 2022 avataan museon Ateljee-galleriassa näyttely, jossa esitellään Laila Pullisen Helsinki International Ballet Competitioniin (HIBC) suunnittelemien palkintoveistosten kokonaisuus. Niiden lisäksi esillä tulee olemaan piirustuksia ja veistoksia saman aihepiirin ympäriltä.Näyttely toteutetaan yhteistyössä Helsingin kansainvälisen balettikilpailun kanssa, ja teoksia on esillä kilpailujen ajan myös Oopperan lämpiössä. Tämän piti toteutua alunperin kesällä 2020, mutta korona siirsi kilpailun ja näin ollen myös näyttelyn ensi vuoteen. Näyttelyn on kuratoinut LPVK:n talous- ja hallintopäälikkö Petra Piitulainen-Ramsay, joka on hyödyntänyt projektissa monikymmenvuotista kokemustaan balettitanssin parissa.

Ilkivalta jatkuu Laila Pullisen veistospuiston ja kotimuseon alueella

mennessä admin | huhti 19, 2021 | blogi, Uncategorized @fi

Sain viime perjantain ja lauantain välisenä yönä (16-17.4.2021) tiedon “Hakunilan Puskaradio”-nimisestä FB-ryhmästä, että “Nissaksessa palaa”. Kommenteissa spekuloitiin, että kyseessä on “joku lato”.

Sen verran voin sanoa, että kyseessä ei ollut ”joku lato”, vaan Nissbackan kartanon vanha väen sauna. Vuonna 2016 tehdyssä, Vantaan arkkitehtonisesti ja historiallisesti arvokasta rakennuskantaa yksilöivässä VAARI-selvityksessä rakennus oli varustettu suojelumerkinnällä V, joka kertoo oikeastaan enemmänkin tilasta johon rakennus oli taantunut lukuisien tihutöiden jälkeen. Vaatimaton rakennus, mutta kuitenkin suojeltu.

Sisällä oli kuitenkin 00-luvulla tehty uusi puupanelointi ja toimiva kiuas, ja sauna oli mäen mökin (jossa tuhopoltto kevättalvella 2017) asukkaan käytössä vielä kymmenisen vuotta sitten, kun vaativa remontti kohteessa alkoi vuonna 2008. Se oli myös korjauslistalla seuraavana, ja oli ajateltu mäen mökin kesäkuussa sisään muuttavien uusien asukkaiden tulevaan käyttöön.

Rakennus kuului Nissbackan kartanon alueeseen ja rakennuskantaan. Historiallisen kohteen sisäisessä tasapainossa vähäpätöinenkin rakennus on arvokas sen kautta, että se on osa kokonaisuutta.

Kuvakaappaus VAARI-tietokannasta, Vantaan kaupunginmuseo / Amanda Eskola

Yhtäkaikki, vanhan rakennuksen tuhoutuminen näin ikävällä tavalla on aina surullista. Suomen rakennuskannassa sotia edeltävältä ajalta säilynyttä rakennuskantaa on vain 4%. Tänä yönä nyt yksi vanha 1800-luvun työväen sauna vähemmän.

Teemme täällä perheeni kanssa suojelutyötä omin voimin ja yksityisin varoin. Rahaa ei ole liikaa, minkä takia remontit etenevät hitaasti. Pandemiatila on myös ajanut kulttuurialan ahtaalle, jonka seurauksena tämänkaltainen tapahtuma tuntuu entistä musertavammalta.

Se ei kuitenkaan lannista, vaan laittaa painamaan eteenpäin kahta määrätietoisemmin.

Paikalla olleen VPK:n edustajan mukaan tulipalo oli alkanut noin kello kahden aikaan. Jos jollain on tietoa tapahtumien kulusta, arvostamme suuresti jos otatte yhteyttä. Kyseessä on kuitenkin poliisiasia, ja asiasta tehdään rikosilmoitus.

Tekijän kiinnijäämisen johtavasta vihjeestä palkkio. Jos tekijä itse ottaa yhteyttä, käytämme harkintaa.

Näiden tihutöiden soisi nyt jo vihdoin loppuvan.

Jean Ramsay
040-5859031
jean_at_lailapullinen.fi

Kuva: Laila Pullisen säätiön arkistot

LISÄYS: Poliisin tekninen yksikkö kävi K-9 koirapartion kanssa vielä toistamiseen tutkimassa palopaikkaa. Koira merkkasi kaksi kohtaa: vanhan kaivonrenkaan, jossa oli poltettu styroksia, ja talon pohjoisnurkan – eli sen joka on meille päin, eli josta ei ole näköyhteyttä viereiseen asutukseen. Ei näy meillekkään, koska metsikkö välissä.

Kummassakin kohdassa käytetty sytykkeenä palavaa nestettä.

Eli teko on harkittu ja tahallinen.

Rikosnimikkeeksi tulee mitä luultavimmin näillä näkymin tuhopoltto.

Laila Pullisen veistospuisto ja kotimuseo – elävältä museoitu

mennessä admin | joulu 12, 2020 | blogi, Uncategorized @fi

Veistos päihittää ihmisen. Se on kovempi, kestävämpi ja kaikilta muiltakin kohdin ihmisen vastakohta. Veistos ei vaadi lämpöä, ei valoa. Sen umpimielinen sielukkuus on suljettujen tilojen – tunteiden ja olotilojen – runoutta. Veistos ei pelkää aikaa, sillä se on samanaikaisesti ajan ulkopuolella, ja pienin mahdollinen hetki tuosta ajasta – eräänlainen kolmiulotteinen still-kuva, joka pysäyttää hetken ja on siitä lähtien jossain määrin latautuneessa suhteessa ympäröivään todellisuuteen.

Tämä tosiasia saa aikaan heti dilemman: jos pyrit rakentamaan elämääsi veistosten varaan, tulee elämäsi olemaan se joka väistämättä aina hajoaa ensin. Orgaaninen aines kaatuu ja maatuu, lihat katoavat luiden ympäriltä kunnes on jäljellä vain nahkarukkasia ja luita ja hiuksia, mutta veistokset uinuvat raunioiden ja maavyöryjen sisällä, valmiina kertomaan tuleville yksilöille ja sivilisaatioille jotain meidän ajastamme.

Ensi vuonna yleisölle aukeava Laila Pullisen taiteilijakoti elää näiden jännitteiden välissä. Se on syntynyt veistospuiston yhteyteen, ja on monelta osin yin veistospuiston yang‘ille.

Muistan pienenä ajatelleeni, että asun museossa. Kaikki seinät olivat täynnä taidetta, ja vierailulle tulleet ihmiset katsoivat niitä hiljaa ihaillen ja toisilleen kuiskaillen ja supattaen. Kuten kulttuurikodissa kliseen mukaan kuuluu, kaikkialla oli tuoleja mihin ei saanut istua, huoneita johon ei saanut jättää leikkikaluja, pintoja joille oli laitettu esille asioita ikäänkuin sattumanvaraisen huolimattomasti, mutta silti harkiten.

Kun äitini Laila Pullinen (1933-2015) toi perheensä aviomiehensä Carl-Magnus Ramsay’n (1943-1994) lapsuudenkotiin Nissbackan kartanoon, oli kyseessä jonkinlainen interventio. Vanha herraskartanon jäänne oli silloisen agressiivisen kaavoituspolitiikan tuloksena vaarassa tuhoutua, ja ne taivaalliset sotajoukot, jotka Laila kutsui apuun tulivat taiteen armeijakunnasta. Vanhan viljamakasiinin ja ympäröivän puiston Laila täytti Euroopasta näyttelyistään ja varastoistaan rantauttamilla veistoksillaan, ja vanhan kartanon pehtoorinrakennuksen (päärakennus oli tuhoutunut tulipalossa 1935) seinille valikoitui seuraavien vuosikymmenien aikana eklektisempi kokoelma taidetta kihlatulta ja kilpailijoilta, aikalaisilta ja yhteistyökumppaneilta.

Veistokset tulivat ja asettuivat taloksi vanhaan viljamakasiiniin ja kartanon puistoon. Vanhan navettarakennuksen jäljellä olevaan päätyyn Laila remontoi itselleen ateljeen, jonka suuri ateljeetelila ulottuu lattiasta katon harjaan kahdeksan metrin verran, ja yläkertaan piirustusateljeen, jonne valo tulee suurista etelään ja pohjoiseen aukeavista ikkunoista läpi päivän. Ikkunat hän osti entisen veroviraston vastapäätä sijainneen teollisuusrakennuksen purkutyömaalta Sörnäisten rantatien varrelta. Uutta, vanhaa, kierrätettyä – ja tekijänsä näköistä. Sama dictum, joka ohjasi Lailaa taiteessaan oli voimallisesti myös läsnä hänen rakentaessa ensimmäistä omaa ateljeetaan, joka ei ollut vuokrattu tila.

Kuten muussakin elämässään, Laila sisusti kotinsa taide edellä.

Kun seinät olivat täynnä, voitiin jäljellä olevilla rahoilla hankkia jotain huonekalujen virkaa esittäviä esineitä. Kun aiemmin sanoin, että huoneet olivat täynnä tuoleja joilla ei voinut istua, en suinkaan tarkoittanut, että kyseessä olisi hauraita antiikkituoleja, vaan pikemminkin niiden vastakohtia. Kaivopuiston Ahlströmin talossa vuosina 1974 –1979 vuokralla asuessaan Laila ja Magnus olivat hankkineet ajan hengen mukaisia, suhteellisen edullisia ja moderneja kangaspäällysteisiä vaahtomuovisia huonekaluja, jotka nyt muodostivat leijonanosan Nissbackan alakerran sisustuksesta.

Jossain määrin kyseessä oli humoristinen parodia herraskartanosta, jossa mentiin tietoisesti vastaan trendiä sisustaa vanha rakennus antiikkihuonekaluilla. Lopputulos oli rohkea ja vaikuttava, ja idiosynkraattisen otteensa kautta se kiinnosti. Nissbackaa kuvattiin 80-luvun alussa Rizzolin julkaisemaan kirjaan Living Design (Gaynor / Haavisto, 1984) – erilaisten etabloituneidempien arkkitehtonisten ja design-leimalla kansainvälistä mainetta niittäneiden interiöörien rinnalla.

Ensimmäinen teos, joka ripustettiin seinälle oli Jaakko Sieväsen suurikokoinen ”Lemminkäisen äiti itkee poikaansa” vuodelta 1963. Kyseessä on suurikokoisempi variaatio Kansallisgalleriassa olevasta teoksesta, jossa kuva-aihe ei katkea Lemminkäisen polven kohdalta kuten sisarteoksensa (163 x 111 cm), vaan jatkaa Gallen-Kallelan alkuperäisteoksen hengessä horisontaalista teemaa täyteen mittaansa (163 x 223 cm), näyttäen maassa makaavan Lemminkäisen hahmon kokonaisuudessaan. Teoksen värimaailma eroaa sisarteoksensa merisairaanvihreästä taustasta esittäen dramaattisen tapahtuman kenties Sieväselle perinteisemmällä okran värisellä taustalla, johon Rembrantin suuntaan kumartavat syvät varjostukset ja lakkakerrokset tuovat resonanssia ja jykevyyttä.

Teoksen ”klassisimia modernilla otteella” -henkinen lähestymistapa oli jossain määrin ruuumillistuma kaikesta sitä mitä Laila Nissbackassa, niin veistospuistossa kuin tarkkaan sommitellussa kodissaankin, tavoitteli. Sievänen oli toki kiistattoman tärkeä hahmo Lailalle formatiivisina vuosina, sillä olihan nuoripari ollut kihloissa miltei kymmenen vuotta, aina Ateneumin viimeisistä vuosista Rooman kauden ensimmäisiin vuosiin. Kumpikin oli kehitellyt taiteilijafilosofiaansa yhdessä, peilaten ideaaleja ja ajatuksia niin maalauksissana ja veistoksissaan, saaden vaikutteita ja ideoita toisiltaan.

Sieväsen merkitystä Lailan taiteessa ei tulisi väheksyä yhtään sen enempää kuin Lailan vaikutusta Sieväsen taiteeseen – etenkin jos ajatellaan siirtymää puhtaasti informalistisesta kohti jotain kummallekkin ominaista muotokieltä, joka inkorporoi klassismin, mutta toteuttaa sen modernistisin keinoin (esimerkkinä Lailan tuotannosta mainittakoon vaikka Omaggio a Botticelli (1964/1972), eräänlaisena versiona Sandro Botticellin maalauksesta Primavera.)

Kokoelmiin kuuluu myös kaksi Sieväsen Lailasta 50-luvulla maalaamaa muotokuvaa.

Sieväsen jälkeen seinät täyttyivät muiden ystävien ja kollegoiden taiteesta: Tuulikki Pietilä, Ulla Rantanen, Esko Tirronen, Mauri Favén, Sam Vanni, Lars-Gunnar Nordström, Urpu Ilasmaa, Tero Laaksonen, Kuutti Lavonen – Maaliskuulaisia ja lallukkalaisia.

Maininnan arvoinen on espanjalaisten aikalaisten kokoelma, joka sisältää grafiikkaa ja uniikkiteoksia sellaisilta nimiltä kuin Vaqueros Turcios, José Luis Sanches ja Amadeo Gabino. Yhteistyö näiden kollegojen kanssa tuli suomalaissyntyisen, mutta useita vuosikymmeniä Espanjassa asuneen ja työskennelleen taidemaalari Totte Manneksen kautta. ”Espanja-seinälle” on ripustettu myös pieni Salvadór Dalín grafiikanlehti, jonka Laila sai kiitokseksi Dalín galleristilta avustettuaan näyttelyjärjestelyjen kanssa.

Ruokasali on mielenkiintoinen läpileikkaus tästä kaikesta. Yhdessä nurkassa Lailan itsensä kultaama kirjahylly erilaisine Italian matkoilta haalittuine astiastoineen. Itse ruokapöytä on pienemmän pöytälevyn päälle viritetty kimpilevy, jonka suuressa koossa Marimekon pöytäliinat pääsevät oikeuksiinsa. Ikkunan edessä Alvar Aallon klassinen tarjoiluvaunu tangeeraa tuolien kanssa, joihin liittyy kiinnostava tarina, jonka mukaan nämä ovat Aallon Lallukkaa varten suunnittelemia pinottavia tuoleja: ne muistuttavat malliltaan Artekin tuoli 611:stä, sillä erotuksella, että istuin- ja selkänojaosa ovat ohutta vaneriviilua. Tuolit on pelastettu Lallukan sisäpihan roskalavalta, johon ne olivat rikkinäisinä siirretty 80-luvun remontin yhteydessä. Jokaisesta oli puuttunut jalka, selkänoja tai istuinosa, ja Laila yhdistelii kahdeksan ehjää tuolia. Alkuperäisen tumman petsin sijaan tuolit lakattiin kiiltävän mustiksi – piilottamaan korjauksen jäljet.

Ruokasalia hallitsee Lailan äidin, Tyyni Pullisen (1909–2008) maalausten kokoelma. Tyyni oli maalarina itseoppinut – hänen maalausharrastuksensa taustalla on lonkan hajottanut liikenneonnettomuus, mutta myös sen tuoma tietoisuus omasta kuolevaisuudesta. Yhtäältä Tyyni aloitti maalaamisen keksiäkseen itselleen tekemistä puoleksi vuodeksi jonka lonkan parantuminen kesti, mutta sitäkin merkityksellisemmin hän halusi tallentaa lapsilleen ja lastenlapsilleen oman kokemuksensa menetetystä Karjalasta – tavallaan värittää sen kourallisen mustavalkoisia valokuvia; ainoat, jota tuosta maailmasta oli säilynyt.

Kouluttamattomaksi tekijäksi Tyynin maalauksissa on yllättäviä ansioita. Tyyni maalaa vaistonvaraisesti, ylenkatsoen sellaisia konventioita kuten esimerkiski perspektiivi ja esineiden kokojen luonnolliset suhteet. Tyyni on aito naivisti siinä mielessä, ettei hän osaa maalata paremmin, mutta hieman odottamatta hän kääntää sen ansiokseen: teoksista tulee korostetun idiosynkraattiisia mielenemaisemia, jossa tekijä määrittää esineiden ja hahmojen koon niiden merkitysten perusteella.

Etenkin suurikokoiset (n. 200 cm x 100 cm) Terijoki-maalaukset ovat huomionarvoisia. Runsaiden puutarhojen monimuotoiset kukka-istutukset suorastaan pursuavat maalausten pinnalta. Usein ruusujen nuput ovat suurempia kuin ihmisten päät. Tyynin käsissä talot sijoittuvat riemukkaasti vinoon kaupunkikuvassa ja maisemassa. Hieman huvittavasti Tyyni otti lähtökohdakseen Sieväsen Akatemian aikaisen, teoksessa kuvatut talot kubistisen särmikkäästi esitelleen nuoruudentyön, jonka oli ostanut tältä 50-luvulla, ja joka on värimaailmaltaan monessa mielessä prekursori hänen omille maalauksilleen.

Selitykseksi erikoiselle sommitteluratkaisulle Tyyni tarjosi sitä, että oli mielessään kävellyt Terijoen katuja, ja yrittänyt tallentaa näkymiä ja maisemaa sellaisena kun sen oli kokenut. Tämä avaa näkymän Tyynin maalausten suurimpaan ansioon: ne tallentavat subjektiivisen kokemuksen tavalla johon aikakauden mustavalkovalokuvat eivät pysty – tunnelmaa, lämpötiloja, aistikokemuksia. Tässä mielessä Tyynin maalauksilla on myös suuri kulttuurihistoriallinen merkitys: ne tallentavat menetetyn Karjalan tavoilla, jotka ovat perinteisen historiankirjoituksen ja dokumentaation (valokuvat, filmi) ulkopuolella. Tässä mielessä rinnastus kadotettuun paratiisiin ei ole tahaton.

Laila ymmärsi Tyynin maalausten arvon, ja äiti ja tytär tekivätkin sarjan yhteisnäyttelyitä 80-luvulla, muun muassa Lappeenrannan taidemuseossa ja Galerie Forsblomilla.

Laila ei itse mieluusti tuonut omaa taidettaan kotinsa seinille, joitain poikkeuksia (paperikollaasit ja ryijyreliefit, jotkut tarkkaan valitut piirustukset) lukuunottomatta. Hänen tapansa alistaa yksityinen tila taiteellle on kuitenkin idiosynkraattinen, ja täyttää monessa mielessä näyttelyripustuksen kriteerit. Kolmiulotteisten elementtien parissa työskentelevänä tekijänä hänellä oli erinomainen käsitys monimutkaisten visuaalisten kokonaisuuksien rakentamisesta, ja tämän tiedostaen olemme museota suunnitellessamme parhaamme mukaan pyrkineet säilyttämään Lailan ripustusjärjestystä – niin taiteilijakodissa kuin peruskokoelman näyttämönä toimivassa viljamakasiinissakin.

Tässä mielessä transitio yksityiskodista museoksi ei ole suuri harppaus, sillä yksityisimmilläänkin Nissbacka on aina ollut puolijulkinen tila. Se oli sitä Lailan eläessä, ja sikäli kun haluamme vuonna 2018 perustetun Laila Pullisen säätiön toimesta säilyttää sen Lailan näköisenä, tulee se tulevaisuudessakin olemaan sellainen. Tätä nykyä yläkerta pysyy vielä perikunnan käytössä eli yleisön saavuttamattomissa – kuten Ainolassa tai Halosenniemessä – mutta pitkän tähtäimen suunnitelmana on saada Lailan makuuhuone ja talon toisen päädyn vierashuone myös auki yleisölle, sillä ne sisältyvät idiosynkraattisia esteettisiä ratkaisuja, kuten makuuhuoneen sängyn päätypylväikkö ja päätyseinä kangaskollaasi, joka on itsessään Lailan signeeraama teos.

Eräänlaisena nivelvaiheena yksityisestä julkiseen siirtymisessä voikin nähdä valokuvataiteilija ja kuvanveistäjä Perttu Saksan HAM:issa vuodenvaihteessa 2020-2021 esillä olevan kokonaisuuden Valkoinen kaari, johon hän on kuvannu Lailan jäämistöä (työkaluja, teosten muotteja ja keskeneräisiä teoksia). Saksan linssin kautta tarkasteltuina Laila näyttäytyy etäännnytettynä, tekijänä muiden joukossa.

Jossain määrin tämä tasapäistää hänet, mutta sitäkin tärkeämmin palauttaa hänet dialogiin ympäröivän todellisuuden kanssa, joka viime kädessä saattaa kuitenkin koitua hänen ansiokseen. Tietyt taiteelliset ja arvomaailmaan (luonnon ja kulttuurihistoriallisten arvojen suojelu, yms) liittyvät ratkaisut näyttäytyvät voimakkaampina ja eheämpinä kun ne sijoittaa kontrastiin nyky-yhteiskunnan ja vallalla olevan arvomaailman kanssa. Tämä tekee kesällä 2021 toivon mukaan suurelle yleisölle osana Laila Pullisen veistospuiston ja kotimuseon näyttelyitä aukeavasta Lailan kotimuseosta yllätävänkin ajankohtaisen ja tarpeellisen lisän suomalaisten taiteilijakotien arvovaltaiseen rinkiin.

Teksti: Jean Ramsay

– Julkaistu Helsingin yliopiston taidehistorian ainejärjestön Eidoksen EIDOTE lehdessä 2/2020″

VIISAUDEN KOLMINKERTAINEN SILMÄ

mennessä admin | maalis 4, 2012 | blogi

Klassinen viisauden määritelmä koostuu kolmesta osatekijästä: muistista, ymmärryksestä ja huolehtimisesta. Muisti tarkastelee menneisyyttä ja luo syy- ja seuraussuhteiden aikajanan maailmaan, jossa elämme. Ymmärrys on kaarisilta historian ja tulevaisuuden välillä. Nykyhetki on silmänräpäyksellinen osa luonnonevoluutiota ja ihmiskunnan historiaa. Sen tiedostaminen avaa horisontin tulevaan.

Viisauden kolmas silmä tarkoittaa vastuuta ympäristöstä. Historian viestien on välityttävä tuleville sukupolville sekä luonnon että kulttuuriympäristön osalta. Olennaista on ihmisen ja luonnon välillä vallinnut symbioosi.

Nissbackan kartanon veistospuistossa Vantaan Sotungissa nuo kolme silmää tarkkailevat ympäristöään. Jääkauden jälkeinen luonnonmaisema ja vuosisatainen puistomaisema törmäävät aluerakentamisen askelmerkkeihin, jotka perinpohjin muuttivat pääkaupunkiseudun miljöön, ihmisten arjen ja elämänrytmin. 1960-luvulla alkanut kehitys merkitsi sosiaalista, aineellista ja henkistä vallankumousta suomalaiselle yhteiskunnalle.

Historia, luonnon arvostaminen ja taide valaisevat inhimillisyyden perusarvoja. Nissbacka avaa oven tämän teesin ymmärtämiseksi. Kun markkinatalous tanssittaa maailmaa, on hyvä muistaa, että humanistinen sivistys on kommunikaation ja moraalisen tietoisuuden kivijalka, jolle kaikki rakentuu.

KUSTAA VAASASTA EU-SUOMEEN (1. silmä)

Nissbackan historia kirjallisissa lähteissä ulottuu 1500-luvulle Kustaa Vaasan aikaan, jolloin Suomi oli yksi Ruotsin maakunnista, Itämaa.

Tilan historia vie pidemmällekin ajassa taaksepäin, koska Sotungin kylä on Uudenmaan vanhimpia asuinalueita. Pysyvää asutusta on ollut jo 1300-luvulla. Varsinainen Sotungin laakso Högbergetin ja Kyrkbergetin välissä on suojeltu maisemallinen kokonaisuus. Uudisrakentaminen on tarkoin säädeltyä.

Nissbackan tarina on toisenlainen. Sotien jälkeiset pika-asutus- ja maanhankintalaki lohkoivat maita kuten muuallakin Suomessa. Peli oli reilua.

Pandoran lipas aukesi 1960-luvulla. Yhteiskunnallinen rakennemuutos pakotti agraari-Suomen urbanisoitumaan. Yhtäältä maastapako Ruotsiin ja toisaalta maaltamuutto Etelä-Suomeen olivat syy lähiöiden syntyyn. Modernin Suomen maamerkit muuttivat ympäristön ja arkkitehtuurin traditiot. Kartanon nykyisen tontin pinta-ala 3,6 hehtaaria on yhden prosentin verran alkuperäisestä.

Kartanon omistusshteet tiedetään 1540-luvulta alkaen. Näin on useimpien Etelä- ja Länsi-Suomen tilojen kohdalla. Kustaa Vaasa rakensi keskitetyn hallintojärjestelmän ja aloitti väestökirjanpidon. Syy oli taloudellinen: verotuksen tehostaminen.

Nissbacka toimi säterirusthollina eli verovapaana ratsutilana 1700-luvulle asti. Veroista täysin vapaan rälssitilan statusta sillä ei koskaan ollut.

Vuodesta 1895 kartanon on omistanut Ramsayn suku. Nykyiset omistajat ovat kuvanveistäjä, professori Laila Pullinen ja hänen poikansa Jean Ramsay. 1900-luvun alussa Nissbacka oli suurmaatila samoin kuin muut kartanot Helsingin maalaiskunnassa. Kunta toimi Helsingin vilja-aittana. Laajimmillaan 1800-luvun lopulla kartanot hallinnoivat neljännestä kunnan maista. Nimityskartanoiden ”pitäjästä” on osuva.

Rakennusliikkeiden ja poliittisen korruption kultakausi

Lopun alku kartanolle maatilana koitti vuonna 1967, jolloin maalaiskunnan valtuusto hyväksyi Hakunila 6 –kaavan. Seuraavat vuosikymmenet toivat mukanaan Hakunilan lähiön reuna-alueineen.

Kun Suomen kunnat saivat kaavoitusoikeuden, syntyi epäpyhä allianssi rakennusliikkeiden ja kunnallispoliitikkojen välille. Pelisääntöjä ei ollut, ja kehitys lähti epäterveille urille. Vain suuri oli kaunista, ja läänitykset jaettiin vasemmiston ja oikeiston kesken.

Yhtäällä rakensi Haka, toisaalla Keskus-Sato. Aluerakentamisen kiihkeimpinä vuosina ei ollut harmaata vyöhykettä. Systeemi rakentui korruptiolle. Peli oli avoimen epärehellistä. Kaavoitettuja tontteja vastaan rakennusliikkeet maksoivat voitelurahaa poliittisille puolueille.

Helsingin maalaiskunta toteutti vuosina 1967 – 1977 suunnitelman väestömääränsä kaksinkertaistamisesta. Maaltapako ja aluerakentaminen mahdollistivat tavoitteen.

Vuonna 1977 Vantaan asukasluku saavutti 120 000 rajapyykin. Hurjimpina vuosina (1970 – 1974) väkiluku kasvoi noin 10 000:lla vuodessa. Nissbacka kuului Hakunila 6 –kaavaan, ja lääninherra oli Keskus-Sato. Kun omistajat eivät halunneet myydä, turvautuivat kunnallispoliitikot pakkolunastusuhkaan. Tarjottu hinta oli 2,50 mk/m2, kun vastaava lunastushinta olisi ollut yhden markan halvempi. Uhkailu ja kiristys toimivat: kaupat syntyivät vuonna 1970. Sopimuksen lisäklausuuli sisälsi ”vapaaehtoisen” tukirahan puolueille.

Kartanopuiston pelasti se, että Hakunilan mäen rakentaminen Håkansbölen kartanon maille vei aikansa. Damokleen miekka leijui Nissbackan päällä parikymmentävuotta. Kaavailtu 110 000 rakennettua neliömetriä 7-kerroksisine taloineen supistui valitusten myötä puoleen, ja alue kaavoitettiin pienkerros- ja rivitaloalueeksi.

Viimeinen rakennusaalto kartanon maille vyöryi 1990-luvun alussa, kun Nissaksen asuinalue valmistui. Veistospuisto rakennuksineen on anakronismi omassa ympäristössään.

Rakennukset – kadonnutta aikaa etsimässä

Kartano on harhaanjohtava nimitys päärakennukselle, joka on 1920-luvulla rakennettu pehtoorin asuintalo. Ennen sitä paikalla oli vuonna 1796 valmistunut päärakennus. Uusi kartano valmistui rauniomäen harjanteelle vuonna 1913. Rapatussa, hirsirakenteisessa talossa oli lähes parikymmentä huonetta.

Vuoden 1935 joulun alla kartano tuhoutui tulipalossa, joka sai alkunsa kaakeliuunin räjähdyksestä. Historian ironiaa oli, että samaan aikaan vietettiin Sotungin palokunnan pikkujouluja. Sammutustöissä kaikki ei sujunut, kuten harjoiteltu oli.

Avohakatulla mäellä seisovat rauniot ovat menneisyyden majakka. Niiden ja veistospuiston väliin jäärinnelehto, joka on luonnonsuojelulailla rauhoitettu.

Nissbackan rakennukset eivät edusta valtakunnallisesti merkittävää, rakennettua kulttuuriym-päristöä. Merkityskerrokset ovat syvemmällä. Pehtoorin talon lisäksi puistossa on kolme rakennusta. Maisemalliseen kokonaisuuteen kuuluvat myös yksi työväen asuintalo, sauna- ja ulkorakennuksineen sekä vanhat maakellarit kujan varrella.

Rakennustaiteellisesti merkittävin on vuonna 1912 valmistunut kivirakenteinen viljamakasiini. Kalkkilaastilla muuratut mukulakivet ovat peräisin tilan pelloilta. Rakennus toimii näyttelytilana, ja on tilataideteos an Sich.

Vuonna 1900 rakennetusta U-muotoisesta kivinavetasta on jäljellä itäisen siiven pääty. Arkkitehtoninen erikoisuus kulminoituu neljään doorilaispylvääseen. Rakennus on taiteilija Pullisen ateljee. Navetan kivijalka hahmottuu edelleen nurmikentän alta. Perustukset ovat uponneet muinaismeren aaltoihin. Aineellinen on muuttunut aineettomaksi. Näkymä kertoo ihmisen ja luonnon monikerroksellisestavuorovaikutuksesta. Molemmat ovat jotain muuta kuin aikaisemmin. Ne luovat jatkumon kadotettuun, fyysiseen ympäristöön, selittäen samalla, mitä juuri nyt näemme ympärillämme.

Vanhin rakennuksista on punamultamaalattu varasto- ja liiterirakennus 1800-luvun lopulta. Suomalaisesta rakennuskannasta vain noin yksi prosentti on sataa vuotta vanhempaa. Siinä perspektiivissä kaikki, mitä on tallella, on arvokasta. Nuori kansakunta ei ole osannut arvostaa rakennettua ympäristöään. Agraari-Suomessa rakennuskulttuuri toimi luonnon ehdoilla. Tärkeää oli, että rakennusten ilmiasu kommunikoi ympäristön kanssa. Viime puoli vuosisataa on tarkoittanut sitä, etä suomalainen arkkitehtuuri on unohtanut luonnon ja tarvittaessa kirjaimellisesti räjäyttänyt sen pois tieltään.

Historiallisesti juurettomat suunnittelijat, rakennuttajat ja kaavoituksesta vastaavat poliitikot pystyvät tehokkaasti tuhoamaan ympäristönsä. On helppoa talloa jalkojensa alle sellaista, jonka olemassaoloa ei tiedosta.

VANHA PUUSTO YOLDIANMEREN RANNOILTA (2. silmä)

Kartanopuistossa on mahdollisuus tehdä aikamatka luonnnon historiaan aina vuosituhansien taakse.

Historiallinen fragmentti toimii porttina menneisyytteen. Ramsay-suvun taistelua versus Keskus-Sato ja kaavoitusmonopolin humalluttamat poliitikot voi kuvata allegorisesti Daavidin ja Goljatin taisteluksi. Päinvastoin kuin originaalissa saagassa voiton vei Goljat. Daavidin voittamat eräpisteet olivat torjuntavoitto luonnolle ja kulttuurille.

Viljamakasiinilta etelään näkyy horisontissa Hakunilan urheilupuisto. Laakso on muinaista Yoldianmeren rannikkoa. Kyseessä oli jääkauden jälkeinen välivaihe Itämeren historiasssa noin 8 000 vuotta eKr. Yoldia oli yhteydessä Atlantin valtamereen Keski-Ruotsin halkaisevan salmen kautta. Meressä elänyt Yoldia arctica oli uniikki jäämeren simpukka.

Muinaismerien lahdet olivat pääkaupunkiseudulla paikkoja, jonne ensimmäiset ihmiset kivikaudella (8 000 – 1 300 eKr.) asettuivat. Hedelmällinen maaperä mahdollisti ensiaskeleet maanviljelyn (ohra/vehnä) ja karjanhoidan (lammas/lehmä) saralla. Rautakauden alkuvaiheessa (500 eKr.) nykyisen Vantaan alueelle oli saapunut Suomenlahden eteläpuolelta pysyvämpää asutusta. Nämä kantasuomalaiset olivat yksi ryhmä suomalaisugrilaisista kansoista, jotka olivat etääntyneet toisistaan, kadottaen samalla yhteisen kielen. Muita olivat esimerkiksi ostjakit, vogulit ja unkarilaiset.

Graalin malja – rauniomäen vesisuonisto

Nissbackan tärkein luonnonhistoriallinen arvo on alueen puusto. Vuosisatoja vanhat puut seisovat vuosituhantisella kasvualustalla. Kartanokujan varrella olevat saarnet ja tammet ovat 250 – 300 vuotta vanhoja, ja kohoavat jopa 30 metrin korkeuteen.

Puiston vanhin puu on noin 500 vuotta vanha tammi kartanon pihapiirissä, minkä lisäksi veistospuistossa on muutamia parinsadan vuoden ikäisiä tammia. Nissbackan laakson itäpuolella Kyrkbergetin metsikössä on suojeltu tammilehto. Pensasmainen tammisto luonnonmukaisena, muun metsikön keskellä, on harvinaisuus Suomessa. Syy puuston elinvoimaisuuteen löytyy rauniomäen pohjavesialtaasta.

Vuonna 1979 Keskus-Sato vetosi Vantaan kaupunkiin, että Nissbackan kaavoitus avattaisiin uudelleen. Päämäärä oli kasvattaa rakennusoikeutta ja lunastaa loput kartanon maista. Perustelu oli: alueelle ei ole osoitettu ”hyväksyttävää käyttösuunnitelmaa”. Lopputulos oli mainittu rakennusalan puolittuminen.

Asemasotavaihe, luontoarvot versus rakennustehokkuus, jatkui koko 1980-luvun. Rakennuttajan mielestä yritykset suojella puustoa olivat turhia, koska rakentamisen edetessä ”puut kuolevat kuitenkin”. Kunnan puolelta historiallista maisemaa puolustaneet Ramsayt kuulivat olevansa ”kehityksen jarru kaiken edistyksen keskellä”.

1990-luvun puolivälissä keskustelun sävy muuttui. Luonnonsuojelijoiden puheenvuorot saivat painoarvoa. Vuonna 1996 metsä- ja luontoasiantuntijat totesivat, että historiallisen puuston vedensaanti oli olennaisesti vaurioitunut. Syitä olivat sekä Viikinkitien ympäristön rakentaminen että rauniomäen uusi puusto.

Seurauksena oli poistohakkuu, jolloin paljon vettä kuluttavia koivuja ja muita lehtipuita kaadettiin mäenharjanteelta. Vanhojen jalopuiden vedensaanti koheni, mutta uudisrakentaminen oli muuttanut alkuperäisen pohjavesialtaan virtauksia. Taivaalle kurottavat rungot ja oksien vehreys kätkevät ikävän tosiasian: ulkoisesti hämmästyttävän hyvinvoivalta näyttävän puuston juuristo on heikossa kunnossa.

Vuosi 1997 oli annus gratiae kartanon uudemmassa historiassa. Museovirasto ja Uudenmaan ympäristökeskus vetosivat ympäristöministeriöön, joka luonnonsuojelulakia ja kulttuurihistoriallisia arvoja painottaen määräsi säilyneen kartanomiljöön rakennuskieltoon. Vantaan kaupunki vahvisti asiankaavamuutoksessa.

Rakennukset yhdessä luonnon kanssa muodostavat maisemallisen kokonaisuuden, johon kuuluvat ympärillä olevat vuoret, laaksot ja purot. On kulttuurin ja ympäristön voitto, jos alue nykymittakaavassa säilyy koskemattomana.

HISTORIAN, LUONNON JA TAITEEN TRIUMVIRAATTI (3. silmä)

Veistospuisto sai alkunsa vuonna 1985. Idea Laila Pullisen teosten sijoittamisesta kartanon puistoon oli argumentti hyväksytyn käyttötarkoituksen puuttumista vastaan. Voisiko historian, luonnon ja taiteen fuusio olla sellainen?

Pullisen ja puolisonsa Magnus Ramsayn (1943 – 1994) motiivina oli säilyttää pieni osa maalaiskunnan perinnemaisemaa. Heidän mielestään uusi rakennuskanta edusti aggressiivista piittaamattomuutta luonnosta, jonka keskelle se kohosi.

Veistospuisto on ympäristö- ja kokonaistaideteos, joka, Jean Ramsayn sanoin, tekee avauksia moniin suuntiin: antiikin taiteeseen, ympäristönsuojeluun ja rakentamisen historiaan. Puistossa olevat veistokset ovat osa ympäristöään.

Suuri osa on myös siellä syntynyt. On vaikea kuvitella massiivisille kiviveistoksille muuta paikkaa olla ja ”elää”. Suurten puiden ympäröimänä veistokset ovat mittakaavaltaan sopusuhtaisia. Suuri graniittiveistos Sisyfos (2001) manifestoi jalustallaan luonnonsuojelun vaikeutta.

Luonnon, historian ja taiteen vuorovaikutus on voimakasta, ja kaikkien merkitys syvenee. Teokset käyvät dialogia ympäristönsä kanssa. Antiikin taidenäkemys korosti luontoa stimulaattorina ihmisen kyvylle ymmärtää filosofiaa ja taidetta. Luonto avaa ihmisen aisteja ja laajentaa käsityskykyä. Luonnon ja taideteosten välinen raja-aita häipyy pois, kun sääolosuhteet, vuoden- ja vuorokaudenajat vaihtelevat.

Tässä on Nissbackan tematiikan polttopiste.

Valikoituja teoksia

Muinainen meri (1987) on ensimmäinen Pullisen maareliefiteos. Yoldianmeren ranta on nyt ruohopengerrystä, ja yhden ruohoaallon kohdalla on teos Viimeiset (1970), jossa ihmisfiguurit (mies ja nainen) demonstroivat homo sapiensin matkaa kohti omaa tuhoaan. Asetelma on mykistävä.

Puistossa on variaatioita Pullisen tuotannon tunnetuimmista veistoksista: Auringonkantaja III ja Taivaankaaren kannattaja. Molemmat ovat esimerkkejä hänen 1990-luvun tuotannostaan, jota leimasi kahden eri materiaalin, kiven ja pronssin, välinen jännite. Veistosten symboliikka vie katsojan alkuräjähdyksen, elämän synnyn mysteerin alkulähteille. On syntynyt uudenlaista järjestystä.

2000-luvun graniittiveistoksia ovat Dike ja Ikaros. Antiikin mytologiaa tuntevalle teosten nimet kertovat paljon; materiaa ja tehokkuutta korostava ideologia saa tuomionsa. Dikeen kohdalla teoksen muotoon on vaikuttanut Eetu Iston taulu Hyökkäys (1899). Se oli ensimmäisen sortokauden aikaan autonomisen Suomen tunnetuin maalaus. Symboliikka on edelleen sama, vain vastustaja on vaihtunut.

Helsinge-muistomuuri (2001) kertoo pelkistetyssä yksinkertaisuudessaan kadonneesta maailmasta. Kivilohkareet ovat peräisin pihapiiristä purettujen rakennusten kivijaloista. Muutaman metrin pituinen muuri osoittaa tontilta pohjoiseen, jossa vastassa ovat 1990-luvun pienkerrostalot. Onko muuri edistystä vastaan, vai kertooko se kadonneista arvoista? Se, mitä ei enää ole, on valmiina ottamaan vastaan sen, mitä ei vielä ole olemassa.

Nissbackan filosofia

Nissbackan historiassa punoutuvat yhteen suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos, ympäristönsuojelu ja taiteellinen dimensio. Syntyy monikerroksellinen monumentti, joka pakottaa ihmisen ajattelemaan olemisensa peruskysymyksiä; parhaassa tapauksessa hän saattaa ymmärtää pienuutensa ja vastuunsa luonnosta. Arthur Schopenhauerin mukaan ihmisen elämä on irrationaalisten viettien ohjailemaa päämäärätöntä säntäilyä, eikä se tie johda mihinkään. Läpikapitalisoituneessa ja materialisoituneessa maailmassa se tarkoittaa aineellisten hyödykkeiden ylivaltaa henkisistä ja jatkuvan talouskasvun tavoittelua, yksilö- ja globaalitasolla. Pessimismin isän mielestä oravanpyörästä voi vapautua luontoa ja taidetta tarkastelemalla.

”Vanhat puut yhä keväisin,

hentoon vihreään verhoutuen;

syvän vihreän kautta,

syksyn kirkkaaseen ruskaan vaihtuen,

kuljettavat aikaa latvuksissaan.

Kalliossa, vuoressa, ihmiskäden

luomassa kivimuurissa

aika seisahtaa.

Koet liikkeen ja levon,

eilisen ja huomisen dialogin

– ikuisen kauneuden.

Salli ajan seisahtaa.”

(Laila Pullinen, Nissbackassa 1980)

– Hannu Perttula

Kirjoitus on julkaistu Syväekologinen kultturilehti Elonkehä:ssä 10/2012, ja julkaisemme sen Nissbackan sivuilla kirjoittajan luvalla.

Seuraavat merkinnät »