“Mitä olen oppinut museotyöstä harjoitteluni aikana Laila Pullisen veistospuisto ja kotimuseolla?

Tässä lyhyehkössä oppimispäiväkirjassa pohdin kesän aikana museolla oppimaani ja tarkastelen myös sitä, mikä tekee Laila Pullisen veistospuistosta ja kotimuseosta aivan erityisen paikan. Nämä seikat nivoutuvatkin vahvasti yhteen. Olen oppinut tarkastelemaan museon muotoutumista, ideaa sekä luonnetta instituutiona. Mielessäni on herännyt kysymys, miten museo muotoutuu palvelemaan kantamaansa tausta-ajatusta ja fyysistä esineistöä. Miten aineeton ja aineellinen kietoutuvat yhteen museossa, tehden jokaisesta museosta omanlaisensa kokonaisuuden.                         

Laila Pullisen veistospuisto ja kotimuseo ei ensimmäisenä tuo mieleen instituutiota, vakiintunutta järjestelmää ja organisaatiota. Päinvastoin kyseinen paikka luo mielikuvan yhä elävästä, edelleen muotoutuvasta ja hengittävästä ympäristöstä, jossa aineellinen ja aineeton, ovat jatkuvassa vuoropuhelussa keskenään. Oma työskentelynikään yhdessä muiden kanssa ei ole ollut omasta rajatusta tehtäväalueesta huolimatta vakiintunutta, vaan joka päivä museolla tulee vastaan jotakin uutta mihin tarttua. Sellainen on myös asiakaspalvelutyön luonne. Kävijöiden kysymykset, kommentit ja pyynnöt vievät joka päivä hieman uusille poluille, johdattelevat keskittymään hieman eri asioihin kuin eilen. Laila Pullisen veistospuisto ja kotimuseo tekeekin tilaa tällaiselle liikkeelle. Ympäristön moniulotteisuus avaa lukemattomia pieniä polkuja, jotka johdattelevat eri asioiden äärelle.

Keskeisimmiksi teemallisiksi vastinpareiksi, poluiksi, itselleni kesän aikana ovat muodostuneet jo mainittu aineellisen ja aineettoman yhteys, historia ja nykypäivä sekä pyhä ja profaani. Laila Pullisen omassa tuotannossa aine ja aineeton vaikuttavat hengen ja ruumiillisen muodoissa. Minulla on ollut upea ja erityislaatuinen mahdollisuus työskennellä Jean Ramsayn kanssa sekä ohjauksessa museolla. Kellään muulla ei veistospuistosta ja kotimuseosta ole tiiviimpää otetta. Jeanin kanssa käydyissä keskusteluissa Pullisen taiteesta, esiin nousevat useasti taiteilijan ajatukset ihmisen hengestä, sielusta sekä ruumiista. Niiden yhteyttä Pullinen on käsitellyt useissa teoksissaan, joissa raskaampi ja maahan tukeutuva kivi edustaa ihmisen ruumiillista puolta ja ympäröivään ilmaan kiertyvä ja taivaalle kipuava kevyempi pronssi puolestaan kuvaa hengen luontoa. Niinpä aineellisen ja aineettoman teema on jatkuvasti läsnä museolla, eikä teoksia nähdessään voi olla hetkeksi pysähtymättä ja ajattelematta yhteyttä omaan kehoon ja mieleen. Museon ympäristössä omassa kehossaan on helppo olla läsnä, onhan puisto jo paikkana niin kaunis, että hengittää on hieman helpompi lintujen laulaessa ja puiden humistessa. Toisin kuin kaupungin kiireessä ja melussa. Luonnon keskellä ja taiteen ohjaamana, myös mieli rauhoittuu ja hiljenee. Tauoilla työn lomassa huomaakin olevansa verraten levollinen ja läsnä, vaikka onkin töissä ja olisi kiire päivä. Ei siis lainkaan hullumpi paikka saada olla töissä!

Laila Pullisen veistospuistoon ja kotimuseoon liittyy paljon ja monenlaista historiaa. Pullinen itse piti suuressa arvossa kartanoalueen menneestä kertovia jälkiä. Näitä jälkiä, kuten vanhoja puita, rakennuksia ja kivijalkoja onkin Pullisen johdolla haluttu ehdottomasti säästää ja suojella. Paikan monisatavuotinen historia onkin läsnä myös tässä hetkessä. Menneen ja nykyisen välille ei ole veistospuistolla piirrettävissä rajaa. Historia ja nykyhetki ovat kietoutunut yhteen Pullisen eläessä Nissbackassa. Olihan paikka hänelle historian lisäksi suojelukohde, työskentely-ympäristö, inspiraation lähde sekä koti. On kiinnostavaa kiertää puistoa ja oppia siitä, miten Pullinen suojelun ja säilyttämisen lisäksi on halunnut jatkaa paikan elämää tuoden itsensä ja työnsä osaksi Nissbackaa ja Nissbackan osaksi elämäntyötään. Jean on monesti nostanut esiin paikasta puhuessaan kokonaistaideteoksen idean, jonka ympärille Pullinen on luonut veistospuiston. Ajatus kokonaisuudesta on läsnä kaikkialla Nissbackassa. On kiinnostavaa, miten Pullinen on päätynyt aikoinaan hyödyntämään alueen rakennuskantaa. Jäljellä olevaan navetan päätyyn hän on sijoittanut työskentelytilansa samalla säästäen ja samalla muuttaen tilaa. Nyt tänä päivänä tilassa käydessä tuntuu, kuin suuret ikkunat ja drapeeratut pylväät olisivat aina olleet osa navetan tarinaa. Ainakin ne tulevat aina olemaan. Samoin vanha viljamaksiini tuntuu kuin olevan tarkoitettu näyttelytilaksi. Lukuisista ikkunoista tulvivan valon heijastellessa Pullisen teosten pinnoilla ajatus kokonaisuudesta palautuu jälleen mieleen. Historia on monella tapaa osa Nissbackan nykyhetkeä.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin paikan historian oppi niin, että sen pystyy kuvailemaan kävijöille ymmärrettävästi. Paikkaan kun liittyy monen perheen historiaa, ei pelkästään Ramsayden ja Pullisen. Monenkirjavasta ja polveilevasta historiasta huolimatta Nissbackan tämänpäiväinen kokonaisuus tuntuu luonnollisesti rakentuneelta. Iso kiitos siitä kuuluu Pulliselle sekä hänen miehelleen, jotka aikanaan pelastivat ympäristön jäljellä olevine rakennuksineen purkutöiltä. Paikka sai jatkaa elämäänsä. Eläminen näkyy ja huokuu Nissbackassa omasta mielestäni positiivisella tavalla. Aina säilyttämisen ei tarvitse tarkoittaa eristämistä. Juuri tämä elämänmakuisuus häivyttääkin institutionalisoitumisen veistospuistosta ja kotimuseosta. Nissbackassa ei ole lainkaan museosoimisen tuntua, mikä tekeekin miljööstä aivan erityislaatuisen. Edes kotimuseon kohdalla ei ole tunnetta jostakin vitriinin taakse suojatusta kohteesta, vaikka tila onkin museoitu. Näin paikan taustalla vaikuttava Pullisen ajatusmaailma elävästä kokonaisuudesta tulee näkyväksi, eikä kätkeydy piiloon. Mikään Nissbackassa ei tunnu olevan piilotettua tai elämästä eristettyä, vaan kaikki on läsnä ja mutkattomasti koettavissa. Juuri tästä syystä Laila Pullisen veistospuisto ja kotimuseo on aivan uniikki kohde. Nissbackan oma henki tulee läsnäolevaksi ja käsinkosketeltavaksi paikan rakennuskannan ja esineistön välityksellä. Myös Laila Pullisen henki elää osana kokonaisuutta, joka yhdistää historiallisen suojelukohteen ja taidepuiston edelleen asutuksi kodiksi. Pullisen muotoilema ideologia kannattelee paikan olemusta ja rakentaa kokonaisuutta yhä jatkuen Jeanin ja Petran käsissä.

Laila Pullisen veistospuisto ja kotimuseo on moninaistanut käsitystäni museosta sekä museoimisesta. Museoimisen perusidea lähenee omassa mielessäni usein pyhittämisen kaavaa. Jotakin erityislaatuiseksi koettua määritetään yhteisön kannalta merkittäväksi ja siksi säilyttämisen arvoiseksi. Säilyttäminen tuo mukanaan aina ideaalin esineen tai paikan entisellään pitämisestä. Jos kohde muuttuu liikaa, onko se enää sama merkityksiä kantava kohde, joksi se alun perin määriteltiin. Museoitava kohde saa ikään kuin pyhän arvon, jota ylläpidetään ritualisoitunein tavoin. Perinteisen ja vakiintuneen mallin mukaan museoitu kohde tulee säilyttää tietyillä tavoin ja sitä koskevat tietyt toimintamallit. Kohteeseen ei saa koskea, sillä se saattaa vahingoittaa, kohdetta ei saa uudistaa, jottei se muuta ja kadota merkitystään sekä usein kohdetta tulee kunnioittaa katsojana ja kokijana hiljaisuudella ja etäisyydellä. Näin kohde tehdään pyhäksi ja erotetaan arjen piiristä. Nissbackassa työskentely on kuitenkin muokannut ja muuttanut tätä kaavamaiseksi hahmottamaani kuviota.

Ensi alkuun säikyin veistospuiston teoksiin koskemista. Koskeminen jollain tapaa rikkoo merkitykselliseksi, “pyhäksi” tehdyn rajan. Mutta kuten monet muutkin rajat, niin tämäkin häilyy Laila Pullisen veistospuisto ja kotimuseolla. Työtehtäviini kuuluva teosten puhdistaminen sekä sen seuraaminen, kuinka estottomasti Jean veistosten pintoja pitkin kuljettaa käsiään on tuonut väljyyttä aiemmin muuttumattomiksi kokemiini museon normeihin. Teoksiin koskeminen tai niiden säilyttäminen ympärivuotisesti ulkona myös sään ja eläinten kosketettavissa ei vähennäkään teosten arvoa. Se itse asiassa tuo mielestäni teosten viestin vahvemmin esiin, kun itse teoksen materia pääsee välillä väistymään. Se, mistä teokset kertovat ja mitä ne käsittelevät ovat arvokkaita ja merkityksellisiä teemoja, eikä niiden arvo vähene, vaikka teoksen läheisyydessä esimerkiksi nauraa tai niiden ohitse juoksee pysähtymättä. Toki kävijöitä koskevia sääntöjä museon suhteen on, syystäkin, mutta museon arvoa ja merkityksellisyyttä ei vähennä se, miten mutkattomasti Nissbackassa eletään ja ollaan. Kokemus on kävijällekin varmasti tavanomaisesta museosta poikkeava. Moni kävijä pysähtyykin keskustelemaan kanssani siitä, miten erilaiseksi hekin paikan kokevat. Nissbacka ei ole tasaisesti valaistu näyttelytila, jossa edetään tiettyyn kiertosuuntaan. Nissbackassa saa nauraa, jutella iloisesti ääneen, istua alas ja ihmetellä puistolla vierailevia eläimiä ja puiston lävitse ajavia pyöräilijöitä. Myös kotimuseo on herättänyt useissa alkuhämmästystä. “Eihän tämä olekaan mikään kolkko desing-halli!”, on aika yleisesti lausuttua. Saattaa alkuun hämmästyttää, että suurien asioiden äärellä sijaitseva koti, onkin niin tuttu ja arkisen oloinen.

Koskemattomuuden, ja hiljentymisen lisäksi muuttamattomuuden säännössä on Nissbackassa joustettu. Pullinen on aikoinaan muuttanut rakennusten alkuperäistä muotoa lisäämällä rakennuksiin tarvitsemiaan elementtejä. Valolla on tässä, kuten Pullisen teostenkin kohdalla suuri merkitys. Valoa tarvitaan, jotta teokset on voitu tehdä ja jotta ne voidaan nähdä ja kokea. Isoin osa muutoksista Nissbackan historiallisissa rakennuksissa onkin tullut ikkunoiden lisäämisenä vanhaan navettaan ja välikerrosten purkamisena makasiinissa. Navetan pylväiden käsittely on myös mielestäni upea lisä Nissbackan historiallisissa kerrostumissa. Pullinen on liittänyt oman jälkensä osaksi ajan jatkumoa rakennuskannassa. Nämä muutokset eivät ole muuttaneet sitä tosiseikkaa, missä tarkoituksessa tilat ovat alun perin olleet, vaan tuovat jälleen näkyväksi prosessin, missä kaikissa tarkoituksissa tilat olivat ja edelleen ovat. Muutosta ei ole Nissbackassa pelätty, vaan hyödynnetty.

Laila Pullisen veistospuisto ja kotimuseo häivyttää arkisen ja pyhän rajaa, mutta se ei kuitenkaan muuta sitä, että jotkin asiat säilyvät pyhän arvossaan. On yhtä merkityksellistä saada kokea luonto ja pysähtyä olemaan läsnä itselleen ja muille joka päivä. Tämä nousee esiin Nissbackan ja Pullisen hengessä tuntuvasti aina, kun paikassa vierailee. On ainutlaatuista, että museokohde voi pitää sisällään niin monialaisen ja samalla yksinkertaisen kokonaisuuden. Pyhästä tulee Nissbackassa jollakin tavalla jokapäiväistä, siispä arkista, mutta hyvällä ja elpyvällä tavalla. Tärkeimpien asioiden ei tarvitse eristäytyä arjesta pysyäkseen erityislaatuisina. Siten Pullisen kirjoittama miete “Anna ajan seisahtaa” kuvaakin Nissbackaa monella tavalla upeasti. Jokainen museo on omanlaisensa paikka, ja Laila Pullisen veistospuistosta ja kotimuseosta omanlaisensa tekee paikan yhteys kantamiensa ideoiden ja materian välillä. Molemmat heijastelevat toisiaan. Kuten Pullisen taiteessakin aallon lailla muotoa seuraava liike luo teoksen pinnan, luo Nissbackassa jokainen elementti toistaan seuraten kokonaisuuden. Historia heijastuu materiassa, materiassa idea ja ideassa arvo. Ajatus tulee näkyväksi. Kodista tulee museo. Yksityiskohdista muodostuu kokonaisuus.”

– Sanna Väreluoto, 2021

Kyseisen työpäiväkirjan kirjoitti osana velvoitteitaan yhteistyökumppanimme Vantaan taidemuseo Artsin suuntaan toinen kesän 2021 näyttelyvalvojistamme, Sanna Väreluoto. Tässä tekstissä hän pohtii ansiokkaasti kuoriutumisvaiheessa olevan museon haasteita ja saavutuksia. Teksti on kaunis ja näkemyksellinen, ja julkaisemme sen suurella kiitollisuudella kirjoittajan luvalla.

Jean Ramsay, museonjohtaja

Edessä veistos “Terra verde” (1996, pronssi, graniitti). Taustalla museon näyttelyvierailijoita yleisönopastuksessa makasiini-rakennuksen eteen kokoontuneena kesällä 2021.