Laila Pullinen: Haarautuvien polkujen puutarha – Muoto- ja materiaalitutkielmia 1959-1999 Nissbackan kartanon veistospuiston Ateljee-galleriassa 1.6. – 1.9.2019

huhti 30, 2019

Vaikka Laila Pullinen tunnetaan pääasiallisesti räjäytetyistä kuparireliefeistään, parimetrisistä peiliksi hiotuista pronssiveistoksistaan ja monumentaalikokoisista kivipronssiyhdistelmäveistoksistaan, sisältyy tämän tuotteliaan kuvanveistäjän alkuvuosien tuotantoon mahtuu paljon muutakin.
Laila Pullisen säätiö jatkaa vaihtuvien näyttelyiden sarjaa koostamalla näistä vaihtoehtoisista poluista ja materiaalitutkielmista ensimmäisen yhtenäiseksi kuratoidun kokonaisuuden, “Haarautuvien polkujen puutarha – Muoto- ja materiaalitutkielmia 1959-1999” kesällä 2019 taiteilijan entiseen ateljeeseen. Nykyään teokset luokiteltaisiin kenties kokeellisiksi, mutta tästä termistä taiteilija ei pitänyt, vaan huudahti aina sen kuullessaan:

“Minä en kokeile — minä tutkin!” – Laila Pullinen

Debytoituaan ensimmäisessä näyttelyssään pääsääntöisesti figuratiivisiksi luokiteltavilla kirjasinmetallifiguureilla Pullinen suuntasi jatko-opintojen perässä Italiaan, jossa eurooppalainen informalismi olisi lopullisesti vakiinnuttava muotonsa 1960-luvun alkuvuosina. Jo ennen tuota matkaa hän oli nähnyt vuonna 1955 Lontoossa suuren Barbara Hepworthin retrospektiivin, joka innoitti nuorta taiteilijaa murtautumaan figuratiivisen taiteen alueelta viitteellisempään kolmiulotteiseen muotokieleen.

Nuori kuvanveistäjä hakeutui yksinkertaisesti rahallisista syistä huokeampien materiaalien pariin. Käytöstä poistettua kirjasinmetallia hän oli saanut ostettua “markan kilo” Helsingin Sanomien painotalosta, ja nyt hänen huomionsa kääntyi romurautaan ja puuhun. Hakkilan romuvarastosta löytyneistä Kastor-hellan osista Pullinen koosti Suomen taideakatemian kolmivuotisnäyttelyssä huomioidun hellaraudoista hitsattu Passio (1959), joka tuhoutui seuraavan näyttelyn kuljetusten yhteydessä, pitkälti johtuen valuraudan hitsaamisen mahdottomuudesta: teos ratkesi hitsauskohdan vierestä, hitsauksen seurauksena haurastuneesta kohdasta. Pullisen ollessa ulkomailla oli pahvilaatikkoon korjaamista varten laitettu teos heitetty roskiin Oulunkylän taiteilijataloa siivottaessa.

Virheistään oppinut Pullinen jatkoi tutkimuksiaan romuraudan parissa, ja koosti hitsaamalla ruostuneesta laivapellistä vajaan parimetrisen teoksen Anabasis (1959), joka oli esillä Taiteilijaseuran vuosinäyttelyssä 1959. Teoksessa on kaikuja Naum Gabon figuureista, ja muistumia Hepworthin pystyfiguureista. Kaksiulotteisen venyttämisessä kolmiulotteiseen tämä teos on monessa mielessä Passion perillinen. Tänä kesänä se on konservoitu taiteilijan toiveiden mukaan alkuperäiseen asuunsa.

Ensimmäinen asia, jonka Laila Pullinen osti Unescon stipendillään vuonna 1960, oli Olivetti Lettera -merkkinen matkakirjoituskone (sattumoisin sama konetyyppi, jota nuori Leonard Cohen käytti ensimmäisten runoteostensa ja romaaninsa kirjoittamiseen).

Koneen hajottua varsin pian – taiteilija epäili, että nuorelle viattomalle pohjoismaalaiselle oli myyty rikkinäinen kone – huijauksesta sisuuntunut nuori taiteilija päätti käyttää koneen osia pienikokoisiin ja humoristisiin, niinikään hitsaamalla kasattuihin monumenttiluonnoksiin: Olivetti Lettera – Uteliaat (1961) ja Olivetti Lettera – Monumenttiluonnos I (1961).

Siinä missä ”Uteliaat” löytää kirjoituskoneen koskettimista figuratiivisia ihmismäisiä muotoja (pyöreät koskettimet kuin naamat, kaarevat varret kuin venytetyt kaulat, hammasrattaat kuin jalkaterät) ja mimikoi toistensa ympärillä parveilevaa uteliasta ihmisryhmää, on monumenttiluonnos juuri sitä: siinä on havaittavissa Pulliselle myöhemmin ominaisia vertikaali- ja kaarimuotoja.

Tähän samaan vaiheeseen liittyy kookas seinäreliefi Mikkolantie 5 (1964), joka oli eränlainen runoelma taiteilijan ensimmäiselle oikealle ateljeelle, Oulunkylän taiteilijatalossa, jonka remontin yhteydessä poistettu vesiränni, kattohuopa ja kädensija avaireikineen muodostavat reliefimäisen teoksen, jonka heijastavan ja tummemman pinnan dialogi ennakoi Pullisen suuria pronsseja, kuin toki myös reliefimuoto jo itsessään tulevaa räjäytysreliefien sarjaa vuosina 1966-1967.

1960-luvun alkuvuosina Pullisen muotokieli siirtyy näiden omalta osaltaan arte povera -henkisten teosten kautta veistoksiin, jotka aikalaiset luokittelevet luokkaan ”objet trouvé”: puunkantoihin. Puu oli edullinen materiaali nuorelle kuvanveistäjälle, mutta ei ongelmaton, sillä kuivuessaan se halkeili. Runkopuu ei tästä syystä tullut kyseeseen, ja vaikka prässätty puu oli halkeamatonta, puuttui siitä jotain. Puun juuriosan syyrakenne oli oikea ratkaisu halkeamien vastustamiseksi, ja rakenteellisesti se tarjosi Pulliselle mielenkiitoisia sommittelumahdollisuuksia, joiden yhtenä lähtökohtana oli spontaani luonnon sisäinen muotokieli.

Taiteilija viimeisteli kannot polttamalla, maalaamalla ja patinoimalla, ja niiden läpäisevissä aukoissa voi nähdä viittauksia Barbara Hepworthiin. Yhtäkaikki luonnon sisäisen liikkeen etsimininen ja hyödyntäminen veistoksen kompositiossa tuli jälleen aiheelliseksi 2000-luvulla, värikkäitten graniittien kohdalla, joihin Pullinen sovelsi kantojen parissa kehittelemäänsä muotokieltä ja filosofiaa.

Ympyrä sulkeutui sopivalla tavalla vuonna 1999, kun Pullinen raivasi ateljeensa viereistä niittyä Nissbackassa näyttelykäyttöön, kodiksi uusille suurikoisille kivi-pronssiyhdistelmäveistoksille. Maan sisästä löytyi ruostunut vanha öljykanisteri, jonka paperinohueksi ruostunut pelti innoitti Pullista muovailemaan siitä pari teosta, jotka hän nimesi merkitsevällä tavalla — erään Leonard Cohenin aikoinaan juurikin Olivetti Letteralla kirjoittaman kokoelman mukaan: The Spice-box of The Earth (1999).

Nämä kaikki Pullisen pääsuunnista poikkeavat materiaalitutkielmat ovat nyt nähtävissä ensi kertaa samassa tilassa, Nissbackan Ateljee-galleriassa.