Klassinen viisauden määritelmä koostuu kolmesta osatekijästä: muistista, ymmärryksestä ja huolehtimisesta. Muisti tarkastelee menneisyyttä ja luo syy- ja seuraussuhteiden aikajanan maailmaan, jossa elämme. Ymmärrys on kaarisilta historian ja tulevaisuuden välillä. Nykyhetki on silmänräpäyksellinen osa luonnonevoluutiota ja ihmiskunnan historiaa. Sen tiedostaminen avaa horisontin tulevaan.
Viisauden kolmas silmä tarkoittaa vastuuta ympäristöstä. Historian viestien on välityttävä tuleville sukupolville sekä luonnon että kulttuuriympäristön osalta. Olennaista on ihmisen ja luonnon välillä vallinnut symbioosi.
Nissbackan kartanon veistospuistossa Vantaan Sotungissa nuo kolme silmää tarkkailevat ympäristöään. Jääkauden jälkeinen luonnonmaisema ja vuosisatainen puistomaisema törmäävät aluerakentamisen askelmerkkeihin, jotka perinpohjin muuttivat pääkaupunkiseudun miljöön, ihmisten arjen ja elämänrytmin. 1960-luvulla alkanut kehitys merkitsi sosiaalista, aineellista ja henkistä vallankumousta suomalaiselle yhteiskunnalle.
Historia, luonnon arvostaminen ja taide valaisevat inhimillisyyden perusarvoja. Nissbacka avaa oven tämän teesin ymmärtämiseksi. Kun markkinatalous tanssittaa maailmaa, on hyvä muistaa, että humanistinen sivistys on kommunikaation ja moraalisen tietoisuuden kivijalka, jolle kaikki rakentuu.
KUSTAA VAASASTA EU-SUOMEEN (1. silmä)
Nissbackan historia kirjallisissa lähteissä ulottuu 1500-luvulle Kustaa Vaasan aikaan, jolloin Suomi oli yksi Ruotsin maakunnista, Itämaa.
Tilan historia vie pidemmällekin ajassa taaksepäin, koska Sotungin kylä on Uudenmaan vanhimpia asuinalueita. Pysyvää asutusta on ollut jo 1300-luvulla. Varsinainen Sotungin laakso Högbergetin ja Kyrkbergetin välissä on suojeltu maisemallinen kokonaisuus. Uudisrakentaminen on tarkoin säädeltyä.
Nissbackan tarina on toisenlainen. Sotien jälkeiset pika-asutus- ja maanhankintalaki lohkoivat maita kuten muuallakin Suomessa. Peli oli reilua.
Pandoran lipas aukesi 1960-luvulla. Yhteiskunnallinen rakennemuutos pakotti agraari-Suomen urbanisoitumaan. Yhtäältä maastapako Ruotsiin ja toisaalta maaltamuutto Etelä-Suomeen olivat syy lähiöiden syntyyn. Modernin Suomen maamerkit muuttivat ympäristön ja arkkitehtuurin traditiot. Kartanon nykyisen tontin pinta-ala 3,6 hehtaaria on yhden prosentin verran alkuperäisestä.
Kartanon omistusshteet tiedetään 1540-luvulta alkaen. Näin on useimpien Etelä- ja Länsi-Suomen tilojen kohdalla. Kustaa Vaasa rakensi keskitetyn hallintojärjestelmän ja aloitti väestökirjanpidon. Syy oli taloudellinen: verotuksen tehostaminen.
Nissbacka toimi säterirusthollina eli verovapaana ratsutilana 1700-luvulle asti. Veroista täysin vapaan rälssitilan statusta sillä ei koskaan ollut.
Vuodesta 1895 kartanon on omistanut Ramsayn suku. Nykyiset omistajat ovat kuvanveistäjä, professori Laila Pullinen ja hänen poikansa Jean Ramsay. 1900-luvun alussa Nissbacka oli suurmaatila samoin kuin muut kartanot Helsingin maalaiskunnassa. Kunta toimi Helsingin vilja-aittana. Laajimmillaan 1800-luvun lopulla kartanot hallinnoivat neljännestä kunnan maista. Nimityskartanoiden ”pitäjästä” on osuva.
Rakennusliikkeiden ja poliittisen korruption kultakausi
Lopun alku kartanolle maatilana koitti vuonna 1967, jolloin maalaiskunnan valtuusto hyväksyi Hakunila 6 –kaavan. Seuraavat vuosikymmenet toivat mukanaan Hakunilan lähiön reuna-alueineen.
Kun Suomen kunnat saivat kaavoitusoikeuden, syntyi epäpyhä allianssi rakennusliikkeiden ja kunnallispoliitikkojen välille. Pelisääntöjä ei ollut, ja kehitys lähti epäterveille urille. Vain suuri oli kaunista, ja läänitykset jaettiin vasemmiston ja oikeiston kesken.
Yhtäällä rakensi Haka, toisaalla Keskus-Sato. Aluerakentamisen kiihkeimpinä vuosina ei ollut harmaata vyöhykettä. Systeemi rakentui korruptiolle. Peli oli avoimen epärehellistä. Kaavoitettuja tontteja vastaan rakennusliikkeet maksoivat voitelurahaa poliittisille puolueille.
Helsingin maalaiskunta toteutti vuosina 1967 – 1977 suunnitelman väestömääränsä kaksinkertaistamisesta. Maaltapako ja aluerakentaminen mahdollistivat tavoitteen.
Vuonna 1977 Vantaan asukasluku saavutti 120 000 rajapyykin. Hurjimpina vuosina (1970 – 1974) väkiluku kasvoi noin 10 000:lla vuodessa. Nissbacka kuului Hakunila 6 –kaavaan, ja lääninherra oli Keskus-Sato. Kun omistajat eivät halunneet myydä, turvautuivat kunnallispoliitikot pakkolunastusuhkaan. Tarjottu hinta oli 2,50 mk/m2, kun vastaava lunastushinta olisi ollut yhden markan halvempi. Uhkailu ja kiristys toimivat: kaupat syntyivät vuonna 1970. Sopimuksen lisäklausuuli sisälsi ”vapaaehtoisen” tukirahan puolueille.
Kartanopuiston pelasti se, että Hakunilan mäen rakentaminen Håkansbölen kartanon maille vei aikansa. Damokleen miekka leijui Nissbackan päällä parikymmentävuotta. Kaavailtu 110 000 rakennettua neliömetriä 7-kerroksisine taloineen supistui valitusten myötä puoleen, ja alue kaavoitettiin pienkerros- ja rivitaloalueeksi.
Viimeinen rakennusaalto kartanon maille vyöryi 1990-luvun alussa, kun Nissaksen asuinalue valmistui. Veistospuisto rakennuksineen on anakronismi omassa ympäristössään.
Rakennukset – kadonnutta aikaa etsimässä
Kartano on harhaanjohtava nimitys päärakennukselle, joka on 1920-luvulla rakennettu pehtoorin asuintalo. Ennen sitä paikalla oli vuonna 1796 valmistunut päärakennus. Uusi kartano valmistui rauniomäen harjanteelle vuonna 1913. Rapatussa, hirsirakenteisessa talossa oli lähes parikymmentä huonetta.
Vuoden 1935 joulun alla kartano tuhoutui tulipalossa, joka sai alkunsa kaakeliuunin räjähdyksestä. Historian ironiaa oli, että samaan aikaan vietettiin Sotungin palokunnan pikkujouluja. Sammutustöissä kaikki ei sujunut, kuten harjoiteltu oli.
Avohakatulla mäellä seisovat rauniot ovat menneisyyden majakka. Niiden ja veistospuiston väliin jäärinnelehto, joka on luonnonsuojelulailla rauhoitettu.
Nissbackan rakennukset eivät edusta valtakunnallisesti merkittävää, rakennettua kulttuuriym-päristöä. Merkityskerrokset ovat syvemmällä. Pehtoorin talon lisäksi puistossa on kolme rakennusta. Maisemalliseen kokonaisuuteen kuuluvat myös yksi työväen asuintalo, sauna- ja ulkorakennuksineen sekä vanhat maakellarit kujan varrella.
Rakennustaiteellisesti merkittävin on vuonna 1912 valmistunut kivirakenteinen viljamakasiini. Kalkkilaastilla muuratut mukulakivet ovat peräisin tilan pelloilta. Rakennus toimii näyttelytilana, ja on tilataideteos an Sich.
Vuonna 1900 rakennetusta U-muotoisesta kivinavetasta on jäljellä itäisen siiven pääty. Arkkitehtoninen erikoisuus kulminoituu neljään doorilaispylvääseen. Rakennus on taiteilija Pullisen ateljee. Navetan kivijalka hahmottuu edelleen nurmikentän alta. Perustukset ovat uponneet muinaismeren aaltoihin. Aineellinen on muuttunut aineettomaksi. Näkymä kertoo ihmisen ja luonnon monikerroksellisestavuorovaikutuksesta. Molemmat ovat jotain muuta kuin aikaisemmin. Ne luovat jatkumon kadotettuun, fyysiseen ympäristöön, selittäen samalla, mitä juuri nyt näemme ympärillämme.
Vanhin rakennuksista on punamultamaalattu varasto- ja liiterirakennus 1800-luvun lopulta. Suomalaisesta rakennuskannasta vain noin yksi prosentti on sataa vuotta vanhempaa. Siinä perspektiivissä kaikki, mitä on tallella, on arvokasta. Nuori kansakunta ei ole osannut arvostaa rakennettua ympäristöään. Agraari-Suomessa rakennuskulttuuri toimi luonnon ehdoilla. Tärkeää oli, että rakennusten ilmiasu kommunikoi ympäristön kanssa. Viime puoli vuosisataa on tarkoittanut sitä, etä suomalainen arkkitehtuuri on unohtanut luonnon ja tarvittaessa kirjaimellisesti räjäyttänyt sen pois tieltään.
Historiallisesti juurettomat suunnittelijat, rakennuttajat ja kaavoituksesta vastaavat poliitikot pystyvät tehokkaasti tuhoamaan ympäristönsä. On helppoa talloa jalkojensa alle sellaista, jonka olemassaoloa ei tiedosta.
VANHA PUUSTO YOLDIANMEREN RANNOILTA (2. silmä)
Kartanopuistossa on mahdollisuus tehdä aikamatka luonnnon historiaan aina vuosituhansien taakse.
Historiallinen fragmentti toimii porttina menneisyytteen. Ramsay-suvun taistelua versus Keskus-Sato ja kaavoitusmonopolin humalluttamat poliitikot voi kuvata allegorisesti Daavidin ja Goljatin taisteluksi. Päinvastoin kuin originaalissa saagassa voiton vei Goljat. Daavidin voittamat eräpisteet olivat torjuntavoitto luonnolle ja kulttuurille.
Viljamakasiinilta etelään näkyy horisontissa Hakunilan urheilupuisto. Laakso on muinaista Yoldianmeren rannikkoa. Kyseessä oli jääkauden jälkeinen välivaihe Itämeren historiasssa noin 8 000 vuotta eKr. Yoldia oli yhteydessä Atlantin valtamereen Keski-Ruotsin halkaisevan salmen kautta. Meressä elänyt Yoldia arctica oli uniikki jäämeren simpukka.
Muinaismerien lahdet olivat pääkaupunkiseudulla paikkoja, jonne ensimmäiset ihmiset kivikaudella (8 000 – 1 300 eKr.) asettuivat. Hedelmällinen maaperä mahdollisti ensiaskeleet maanviljelyn (ohra/vehnä) ja karjanhoidan (lammas/lehmä) saralla. Rautakauden alkuvaiheessa (500 eKr.) nykyisen Vantaan alueelle oli saapunut Suomenlahden eteläpuolelta pysyvämpää asutusta. Nämä kantasuomalaiset olivat yksi ryhmä suomalaisugrilaisista kansoista, jotka olivat etääntyneet toisistaan, kadottaen samalla yhteisen kielen. Muita olivat esimerkiksi ostjakit, vogulit ja unkarilaiset.
Graalin malja – rauniomäen vesisuonisto
Nissbackan tärkein luonnonhistoriallinen arvo on alueen puusto. Vuosisatoja vanhat puut seisovat vuosituhantisella kasvualustalla. Kartanokujan varrella olevat saarnet ja tammet ovat 250 – 300 vuotta vanhoja, ja kohoavat jopa 30 metrin korkeuteen.
Puiston vanhin puu on noin 500 vuotta vanha tammi kartanon pihapiirissä, minkä lisäksi veistospuistossa on muutamia parinsadan vuoden ikäisiä tammia. Nissbackan laakson itäpuolella Kyrkbergetin metsikössä on suojeltu tammilehto. Pensasmainen tammisto luonnonmukaisena, muun metsikön keskellä, on harvinaisuus Suomessa. Syy puuston elinvoimaisuuteen löytyy rauniomäen pohjavesialtaasta.
Vuonna 1979 Keskus-Sato vetosi Vantaan kaupunkiin, että Nissbackan kaavoitus avattaisiin uudelleen. Päämäärä oli kasvattaa rakennusoikeutta ja lunastaa loput kartanon maista. Perustelu oli: alueelle ei ole osoitettu ”hyväksyttävää käyttösuunnitelmaa”. Lopputulos oli mainittu rakennusalan puolittuminen.
Asemasotavaihe, luontoarvot versus rakennustehokkuus, jatkui koko 1980-luvun. Rakennuttajan mielestä yritykset suojella puustoa olivat turhia, koska rakentamisen edetessä ”puut kuolevat kuitenkin”. Kunnan puolelta historiallista maisemaa puolustaneet Ramsayt kuulivat olevansa ”kehityksen jarru kaiken edistyksen keskellä”.
1990-luvun puolivälissä keskustelun sävy muuttui. Luonnonsuojelijoiden puheenvuorot saivat painoarvoa. Vuonna 1996 metsä- ja luontoasiantuntijat totesivat, että historiallisen puuston vedensaanti oli olennaisesti vaurioitunut. Syitä olivat sekä Viikinkitien ympäristön rakentaminen että rauniomäen uusi puusto.
Seurauksena oli poistohakkuu, jolloin paljon vettä kuluttavia koivuja ja muita lehtipuita kaadettiin mäenharjanteelta. Vanhojen jalopuiden vedensaanti koheni, mutta uudisrakentaminen oli muuttanut alkuperäisen pohjavesialtaan virtauksia. Taivaalle kurottavat rungot ja oksien vehreys kätkevät ikävän tosiasian: ulkoisesti hämmästyttävän hyvinvoivalta näyttävän puuston juuristo on heikossa kunnossa.
Vuosi 1997 oli annus gratiae kartanon uudemmassa historiassa. Museovirasto ja Uudenmaan ympäristökeskus vetosivat ympäristöministeriöön, joka luonnonsuojelulakia ja kulttuurihistoriallisia arvoja painottaen määräsi säilyneen kartanomiljöön rakennuskieltoon. Vantaan kaupunki vahvisti asiankaavamuutoksessa.
Rakennukset yhdessä luonnon kanssa muodostavat maisemallisen kokonaisuuden, johon kuuluvat ympärillä olevat vuoret, laaksot ja purot. On kulttuurin ja ympäristön voitto, jos alue nykymittakaavassa säilyy koskemattomana.
HISTORIAN, LUONNON JA TAITEEN TRIUMVIRAATTI (3. silmä)
Veistospuisto sai alkunsa vuonna 1985. Idea Laila Pullisen teosten sijoittamisesta kartanon puistoon oli argumentti hyväksytyn käyttötarkoituksen puuttumista vastaan. Voisiko historian, luonnon ja taiteen fuusio olla sellainen?
Pullisen ja puolisonsa Magnus Ramsayn (1943 – 1994) motiivina oli säilyttää pieni osa maalaiskunnan perinnemaisemaa. Heidän mielestään uusi rakennuskanta edusti aggressiivista piittaamattomuutta luonnosta, jonka keskelle se kohosi.
Veistospuisto on ympäristö- ja kokonaistaideteos, joka, Jean Ramsayn sanoin, tekee avauksia moniin suuntiin: antiikin taiteeseen, ympäristönsuojeluun ja rakentamisen historiaan. Puistossa olevat veistokset ovat osa ympäristöään.
Suuri osa on myös siellä syntynyt. On vaikea kuvitella massiivisille kiviveistoksille muuta paikkaa olla ja ”elää”. Suurten puiden ympäröimänä veistokset ovat mittakaavaltaan sopusuhtaisia. Suuri graniittiveistos Sisyfos (2001) manifestoi jalustallaan luonnonsuojelun vaikeutta.
Luonnon, historian ja taiteen vuorovaikutus on voimakasta, ja kaikkien merkitys syvenee. Teokset käyvät dialogia ympäristönsä kanssa. Antiikin taidenäkemys korosti luontoa stimulaattorina ihmisen kyvylle ymmärtää filosofiaa ja taidetta. Luonto avaa ihmisen aisteja ja laajentaa käsityskykyä. Luonnon ja taideteosten välinen raja-aita häipyy pois, kun sääolosuhteet, vuoden- ja vuorokaudenajat vaihtelevat.
Tässä on Nissbackan tematiikan polttopiste.
Valikoituja teoksia
Muinainen meri (1987) on ensimmäinen Pullisen maareliefiteos. Yoldianmeren ranta on nyt ruohopengerrystä, ja yhden ruohoaallon kohdalla on teos Viimeiset (1970), jossa ihmisfiguurit (mies ja nainen) demonstroivat homo sapiensin matkaa kohti omaa tuhoaan. Asetelma on mykistävä.
Puistossa on variaatioita Pullisen tuotannon tunnetuimmista veistoksista: Auringonkantaja III ja Taivaankaaren kannattaja. Molemmat ovat esimerkkejä hänen 1990-luvun tuotannostaan, jota leimasi kahden eri materiaalin, kiven ja pronssin, välinen jännite. Veistosten symboliikka vie katsojan alkuräjähdyksen, elämän synnyn mysteerin alkulähteille. On syntynyt uudenlaista järjestystä.
2000-luvun graniittiveistoksia ovat Dike ja Ikaros. Antiikin mytologiaa tuntevalle teosten nimet kertovat paljon; materiaa ja tehokkuutta korostava ideologia saa tuomionsa. Dikeen kohdalla teoksen muotoon on vaikuttanut Eetu Iston taulu Hyökkäys (1899). Se oli ensimmäisen sortokauden aikaan autonomisen Suomen tunnetuin maalaus. Symboliikka on edelleen sama, vain vastustaja on vaihtunut.
Helsinge-muistomuuri (2001) kertoo pelkistetyssä yksinkertaisuudessaan kadonneesta maailmasta. Kivilohkareet ovat peräisin pihapiiristä purettujen rakennusten kivijaloista. Muutaman metrin pituinen muuri osoittaa tontilta pohjoiseen, jossa vastassa ovat 1990-luvun pienkerrostalot. Onko muuri edistystä vastaan, vai kertooko se kadonneista arvoista? Se, mitä ei enää ole, on valmiina ottamaan vastaan sen, mitä ei vielä ole olemassa.
Nissbackan filosofia
Nissbackan historiassa punoutuvat yhteen suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos, ympäristönsuojelu ja taiteellinen dimensio. Syntyy monikerroksellinen monumentti, joka pakottaa ihmisen ajattelemaan olemisensa peruskysymyksiä; parhaassa tapauksessa hän saattaa ymmärtää pienuutensa ja vastuunsa luonnosta. Arthur Schopenhauerin mukaan ihmisen elämä on irrationaalisten viettien ohjailemaa päämäärätöntä säntäilyä, eikä se tie johda mihinkään. Läpikapitalisoituneessa ja materialisoituneessa maailmassa se tarkoittaa aineellisten hyödykkeiden ylivaltaa henkisistä ja jatkuvan talouskasvun tavoittelua, yksilö- ja globaalitasolla. Pessimismin isän mielestä oravanpyörästä voi vapautua luontoa ja taidetta tarkastelemalla.
”Vanhat puut yhä keväisin,
hentoon vihreään verhoutuen;
syvän vihreän kautta,
syksyn kirkkaaseen ruskaan vaihtuen,
kuljettavat aikaa latvuksissaan.
Kalliossa, vuoressa, ihmiskäden
luomassa kivimuurissa
aika seisahtaa.
Koet liikkeen ja levon,
eilisen ja huomisen dialogin
– ikuisen kauneuden.
Salli ajan seisahtaa.”
(Laila Pullinen, Nissbackassa 1980)
– Hannu Perttula
Kirjoitus on julkaistu Syväekologinen kultturilehti Elonkehä:ssä 10/2012, ja julkaisemme sen Nissbackan sivuilla kirjoittajan luvalla.